Niin se on tullut aika sanoa heipat tälle blogille. On aika tehdä muutos myös tällä rintamalla. Reilu viisi vuotta tän parissa on vierähtänny, 236 kirjotettua juttua, useempi tuhat lukijaa.. Kiitollinenhan tän blogin parissa viettämästäni ajasta todellakin oon. Tänne oon saanut purkaa kipeitäkin asioita ja hetkissä, kun joku kanava on täytyny löytää minne purkaa, niin täähän se on ollu. Tää kirjottaminen tänne on tuonu niin paljon voimaa, kirkastannu omia ajatuksia, luonu perspektiiviä, helpottannu ahistusta. Pelastannu monessa kohtaa mielenterveyttäni.

Kirjottamisen ja jakamisen tarve ei oo tietty mihinkään kadonnu. Haluan ehkä vähän aikaa keskittyä muihin juttuihin, mutta uus blogi on jo itämässä ja sen parissa alotan sitten varmaankin alkuvuojesta. Tää saa jäähä nyt tänne joksikin aikaa vaan olemaan ja muille luettavaksi. Aion ittekkin lukkee vielä nää läpi. Niin paljon oon tänne ittestäni antanu, kuin päiväkirjaan. Joten sekin lopetus itte tehtävä tän kans vielä. 

Ihanaa joulun aikaa teille kaikille ja kaikkee hyvvää! Olkaa ittenne puolella ja omissa rajoissanne toistenne tukena <3

-Tiikeriemo

Kyllä, näinkin voin asian ilimasta. Se,että toisessa hetkessä tunnet sisimmässäsi, kuin hyvältä tuntuu tehhä oikeita valintoja, kertoo rohkeesti mitä haluaa, osallistuu avoimin mielin erilaisiin luoviin juttuloihin ja uskaltaa jakkaa muille tekeleitään. Ja sitten toisessa kohtaa se jokin luovatoiminta onkin sellainen, jossa tää illuusio omasta kykeneväisyyestään romahtaa ja seuraava hetki, kun ulkopuolinen ammattilainen kertoo jo tiedostamasi viat kehossasi ja tajuat kuinka asiat tosissaan on ja matka pitkä parempaan. Kun toisessa hetkessä iloitset alkavvaa psykoterapiaasi ja toisessa oot musertua tunteeseen, jonka äitisi saa sulle aikaseksi. Kun kotona asiat näennäisesti on ok, kun on keskusteltu ja oltu lähekkäin ja seuraavassa hetkessä istut autossa pakkasessa sappikiehuen ja kattelet kun vissypullot ja tacokuoret lentellee auton ulukopuolella... 

Niin, oman olemiseni sietämättömyys. 

Otan nää myllerrykset niin, että ne kuuluu tähän muutokseen. Niin omat kuin ympärilläni olevienkin. Kaks askelta etteen, kolome taakse.. Pettymystä, uutta toivoo, helpotusta, haparoivia askelia, kömmähtelyä... Perille päästään. Joskus. Tai ainaki sinneppäin.

 

Oiskohan tuo aika alakaa totteuttaa ommaa ajatusmaalimaansa ihan ittekkin? Taas saikulla, taas yövalvomisia, taas terveyellisiä ongelmia, taas huomaan olevani jotensakkii väärässä paikassa. Onko aika alakaa astella sinne minne itte oikeesti tahon vai jatkanko tätä järkevyyttä ja kuhan-nyt-jottain-meininkiä yhä vaan rikkomalla itteeni sieltä sun täältä?

Nii-in.. Kaikkia muita tuen ja tsemppaan kuuntelleen syäntään ja lähtee rohkeesti toteuttaan itteensä, oli se sitten työjuttuja taikka mitä vain. Jotta oisivat onnellisia, saavat onnistumisen kokemuksia, löytävät ittensä oikeesta paikasta ja saavat elämäänsä sellasta sisältöä kuin tahtoovatkin, elävät elämäänsä.

Jumatsuikka. Mulla on tää kaikki tieto ja kokemus. Mulla on parin päivän päästä uus vuosikymmen mittarissa. Voisinko jo antaa ittelleni ihka oikeen mahollisuuen olla minä? Joko mä oisin tarpeeksi venkoillu näissä elämäni verkoissa hiertymähaavoineni, kipuilujeni ja tuskastumisieni kanssa?

Niin... Jokohan..

Voisinko jo alakaa luottaa itteeni ja ratkaisuihini, olla jo tarpeeksi rohkee? Kuultuani todellakin eri alojen ammattilaisia, ystäviä ja tuttavia ja heijän korviin suunnitelmani ja haaveeni ovat täysin järkeenkäypiä ja tavoittelemisen arvoisia ja mun näkösiä. 

Kuten tuossa yks yö tällä viikolla valvoessani aamuyön pitkiä tunteja ittelleni toipumisartjournaliini kirjotin:

"Haaveeni, joka odottaa toteuttamistaan. Koska jos ei nyt, niin milloin? Koska jos en minä, niin kuka muu muka? ...toteuttaa mun haaveet... <3"

Nony oon alottannu työkokkeiluni. Melekosta huminata ollu pääkopassa pari päivää tässä. Ihmeen hyvästi oon kuitenki pysyny energisenä työpäivien jäläkeenki, siittä oon hyvilläni. Oikeestaan ainoo mikä alentaa mieltä on toi mun selekäni. SE ei tykkää oikeen nuin ykstoikkosesta jaloillaan olosta ja jatkuvasta etukumarasta leikkuupöyän äärellä. Ergonomiajuttuja toki ja toki toivon, et tää ovvaan alaku shokkia selälleni. Toinen minkä tiesin reagoivan oli mun käsien iho, jo on alakannu pikku haavoja ilimaantua. Rasvaa ja rasvan päälle rasvaa vaan. Mut kangaspölyn kans oon töissä tekemisissä ihan koko ajan eli siittä ei ainakkaan pääse tuolla erroon millään.

Työpäivät on menny noppeesti ja jottain oon jo alakannu oppiakki, se on kiva huomata, et kyky oppia ja sisästää asioita on parantunnu tässä ja vaikka tuolla on ihan kauheesti kaikkee opittavvaa, ni tosiaan jottain oon alakannu tajutakki.

Mut päivä kerrallaan ja maltilla etiäppäin!

Tänä syksynä oon päässy vihdoinnii tutustuun pitkään kiehtonneeseen harrastukseen. Geokätköilyyn. Vitsi, miten onnii kuulkaas hauska ja mielenkiintonen sekä hyvin moniulotteinen laji!

Alotin parin kerran kokemuksella sellatteessa pienryhmässä ja nyt oon pari kertaa käyny iha ittekseen tässä kotimaastoissa ettiis kätköjä. Sopivasti aivojumppaa, raitista ilimaa ja stoppia omille ajatuskeloille. Oon ihan fiiliksissä- tännäänki kahen kätkön verran kävin ettiskellees ja ihan uusia kivoja paikkoja löysin tästä läheltä. 

Ennen olin jotenkin aktiivisempi ettiin uusia mettäpolokuja ja uteliaampi tutustuun ympäristööni ihan iliman mittään "vippaskonsteja". Huomaan, et tän uupumuksen ja kaiken alla tää piirre on jääny palijon taka-alalle. Mut nyt mulla on tämmönen keino totteuttaa tuota uteliaisuutta, ku on polte lähtee ettii kätköjä, ni se saa liikkeelle. Tässä on myös sopiva laji, joka ei vie rahhaa, ja tuo palijon jaksamisseen lissää energiaa. Tätä on heleppo harrastaa tasapainoksi tulevalle työlle. Suosittelen! :)