Äitin kanssa viestiteltiin aamusella ja kaskas, siittä sainnii sellatteen verenkiehahuksen, jotten taas hetkeen. Mutta ekaksikkii en lähtenny siihen hänen provoon mukkaan, neutraalisti vastasin vikkaan viestiin ja tokaksikkii tyhjäsin meijän jääkaapin ihan tyystin ja sit hinkutin sen ekka putipuhtaaksi ja sen jäläkeen oli vielä kiukkua jälellä, ni hinkkasin keittiön. Eipä oo hetkeen ollukkaa nuin siistiä tuolla :D Hiki päässä hinkuttelin menemään, huuatin mussiikkia kovemmalla, ku aikoihin ja keskittyin vaan siihen jynssäämisseen. Ja voi vide, miten hyvä viilis siittä tuli! Siittä, että purin agreni heti ulos ja siittä, että meillä on himpskatin puhas jääkaappi ja keittiö! 

Sain mieleni niinki rauhalliseksi, että pystyin ottaan neutraalisti vastaan miekkosen puhelinsoiton, jossa hän omin päin kumosi taas yhen yhessä sovitun asian koskien kaikkia lapsia, niin että hänen poikansa kohalla joustettiin. Oon jo pitkään hyväksynny sen tosiasian, että meillä on omat lapsemme eli on mun ja on hänen. Oon jo sinut sen asian kanssa. Nyt on itäny jo jonnii aikaa myöskin se, että annan miekkosen ja hänen eksänsä olla vastuussa heijän lapsistaan. Lakkaan ressaamasta näistä ja annan heijän toimia heijän lasten kanssa niinkö parraimmaksi kahtoovat. Päävastuu on tietty itelläni omien poikasteni kasvatuksessa, se on sinällään ollu mulle aina täys ittestään seleviö, vaikkakin oon koittanu jakkaa vastuuta hitusen muillekkii, koppia ei vaan tunnuta oikeen otettavan. Ja se on ihan ok. Mulla on keskityttävä niihin juttuihin, joihin mulla on mahollissuus vaikuttaa. Nää mikkä on toisten käsissä, on heijän käsissä, halusin tai en. Mä opettelen siihen, että turhat ootukset ja oletukset jätän pois. 

Oon tässä, jos ja kun mua tarvittaan, mutta ossaan pysyä loitommalla, jos ja kun ei tarvita. Siinäpä vasta hyvä tähtäin.