Mä niin mieluusti oisin halunnu saaha jatkaa puluputtamistani tuolla jo alakanneella positiivisuuella. Aina sanotaan, että kyllä se on vaan katsantokannasta kiinni. Pääasiassa kyllä.

Mutta.

Kun sulle rakas ihiminen, kumppani, laittaa viestin, jossa kertoo, ettei jaksa ennää mua ja mun poikasia, mun sairautta, tätä meijän yhteistä elämää ja että tää on tottaallisesti tässä. Räjäyttämällä näin kaiken sun toellisuuen ja elämältä pohjan. On tässä tilanteessa ihan helekutin vaikee kääntää tää koko katsantokanta jotenki täysin positiiviseksi. Ainakkaan kerta heitolla.

Me oon väännetty ja käännetty kyllä meijän elämätä usseempaan otteeseen yhessä ja mitä kaikkee oon yrittänny ehottaa ihan viimessiin hetkiin yhessä. Tilanne on kuitenni nyt tämä.

Se, että mä oon nähny meillä olevan mahkut täyteen onnellissuuteen yhessä. Nähny sen, että nää kuviot on helepottamassa kyllä, monta asiaa oon muuttannu, monessa asiassa hommat on muuttumassa. Niin sehän ei riitä, kun toinen ei tunnu sitä näkevän, tai jos näkkeeki, ni ei siihen yhteiseen onneen usko siltikkään. 

Tässä oon männä viikkona saanu todistella ittelleni täysjärkisyyttäni, toellisuuentajuani, elämän merkitystä. Usseempaan otteeseen. Onneksi mulla on elämässäni ihania ystäviä ja kavereita, perhettäkin, ketkä mua on näissä epätoivonhetkissä jeesannu. Panniikkikohtauksissa, yltiöpäisessä surussani, hädässäni. Toivottavasti tuolla toisellakkii..

Pikkuhilijaa on alakannu mulla alakushokki hellittää nyt, jottain järellistä oon saanu päähäni ja joitain askelmerkkejäkkii ittelleni siihen, mitä seuraavaksi. Konkreettisia asioita ei suurempia tietenkään oo, kun nää pyhätki sotki alakuunpääsyä. Mutta pienetki konkreettiset eronmerkit helepottaa olloo kuitenki. Ainakkii siinä pahimmalla hetkellä.

Eipä tässä ossaa oikeen ny muuta kirjottaa.. Hetki kerrallaan taaperrellen...