Taas yks viikko ja viikonloppu takana... Tännään iltapäivällä tullee 4 viikkoo siittä, kun mun maailma sai tuta yhen suurimmista järähyksistään... Siittä tuntuu olevan jo ikkuisuus, toisaalta sehän oli ihan just...

Yhä me täällä kaikki kökitään samassa huushollissa, mutta viime viikon aikana hommat on alakannu mennä hankalammaksi, huomattavasti. Tällä hetkellä ei olla oltu monneen päivään ennää samassa tilassa yhtä aikaa, keskusteluyhteyttä ei juurikkaan oo. Jos jostain puhutaan, ni hän höpöttellee jottain urheilujuttuja mulle. Se on kuitenni ollu yks meijän yhteisistä juttuista ja se on semmonen turvallinen aihe. Mutta nehi keskustelut on ollu lyhkäsiä ja harvennee vaan.

Tällä tietoo mun pittäis päästä muuttaan täältä pois ens viikolla. Mut asunnon kunnosta tiiettään vasta ens viikon alussa tarkemmin, ku vanaha tyyppi on muuttannu sieltä pois. Eli vanahasta kokemuksesta en lähe liikoja luottaan. Toivon kyllä ihan hitokseen kovasti, jotta muutto ei pitkittys. Ku alakaa tosissaan neliöt olla tosi ahtaalla meillä täällä...

Oon palijon pähkäilly ja kippuillukki sitä, et miten tosta miekkosesta on löytynnykki tommonen puoli, jota en tunne yhtään, joka tunnostaa tosi vieraalta ja luotaan pois työntävältä. Se ilikeys ja paikotellen vihakin mua kohtaan on jottain semmosta, mitä en oo häneltä ennen nähäny ja tuo jatkuva negatiivissuus ja kaiken mollaus, ni on hältäki näissä mittasuhteissa ihan uutta. Ja kun en tiiä yhtään miks hän kokkee nuin eli en tiiä syytä hänen käytökselleen. Se aiheuttaa mussa tosi issoo hättää paikotellen ja epävarmuutta. En voi luottaa hänneen. 

Nyt viimesimmän yhteenoton jäläkeen ja oikeestaan siittä toipumisen jäläkeen on ittessäni noussu vaan tosi iso väsymys tähän tilanteeseen ja halu ymmärtää tuota miestä alakaa olla jo olematon. Sekin surettaa hieman. Mutta vaan hieman.  

Muutama mulle sanonu, et oota vaan, ku muutat,et sit sä vasta romahatki. Mut oon kyllä eri mieltä. Varmasti se tuntuu ihan kauheelle jossain kohtaa, kun muuttohärdellin saanu tehtyä, mutta kyllä mä oon niin voimalla tuntennu jo tässä koko ajan ja miettinny, puhunu, oivaltannu, selevittänny asioita, että ainoo mitä tuun itkeen on se järjetön ikävä niitä ihania hetkiä mitä mä oon saanu tuon miehen kanssa kokkee. Ja niistä kokemuksista tuun olleen kiitollinen hälle ihan aina. Ja niitä muistoja ei kukkaan multa pois saa. Ne muistot ja kokemukset on mulle myös muistutuksena siittä, että mulle voi tapahtua jatkossakkii vielä tosi paljon kaikkee muutahi ihanaa. 

Kaikkinensa oon onnellinen, että oon saanu tän ihmissuhteen kokkee. Se on kuitenni helevetin paskasta lopustansa huolimatta ollu se mun elämäni ensimmäinen hyvä parisuhde.