Olipahan mukava viikonloppu. Vietettiin se koirien kans Miekkosen luona. Eilen tehtiin hyvvää ruokaa yhessä, muutempa ei oikeen tehty juuri mittään. Itte kävin isomman koirulin kanssa lauantaina 50min lenkin ja päälle burbee-haaste. Eilen Miekkosen heittäessä mut kottiin toettiin molemmat, jotta olipahan mukava viikonloppu. Rauhallinen ja hilijanen.

Se on sinällään hyvä tää poikkeusaika tähän meijän jutun kannalta, ku pittää sietää tässäkin sitä paikallaan olloo, ei voija ryntäillä siellä täällä, vaan meijän tarttee ellää tässä ja nyt. Toisaalta se nelijän seinän sisällä kaksin kökkiminen muistuttaa myös siittä vanahasta ja se saa mut yllätetyksi murehtimasta välillä, että tappaako tylsyys meijän rakkauen. Typerä ajatus sinänsä, koska "tylsää arkeahan" elämä suurimmaksi osaksi on. Ja tosiasiahan on se,että me ei olla vastatavattu ja rakastuttu, meillä on takana reilu 6 vuotta yhteistä elämää. Meijän rakkauen tullee kestää siis tätäkin. Toki kaikki tarttee elämänsä tylsyyksiin pieniä hetkiä jottain muuta, muutenhan elämä alakaa harmaantua. Siks uusien kivojen ja mielekkäitten asioitten yhessä löytäminen ja niitten tekeminenkin on tärkeetä. Tasapaino!

Meillä molemmilla on edelleen meijän omat murheemme, joissa molemmat etenee omilla tahoillaan. Nyt tietty ei kummankaan tartte ottaa niin paljoo ossaa siittä toisen murheesta, ku ei asuta yhessä. Voi tukkee toista enivei. Saa piettyä helepommin rajansa, eikä sukella niin syvästi toisen vessiin.

Huomaan olevani kuitenki aika varovainen jakamasta liikaa. Vaikka enhän mä voi asettaa tietenkään Miekkoselle hänen rajojaan, se on hänen tehtävä iha itte. En voi myöskään suojella häntä panttaamalla omia juttujani, vaan koitan jakkaa sen mikä auttaa mua, mutta myös niin,ettei ihan joka murhetta kaaja toisen päälle hallihtemattomasti. 

En voi tietenkään ellää parisuhteessa, jossa mun tarttee sallailla viiliksiäni, esittää jottain muuta kuin mikä oon ja mikä on totta. Miekkosenkin on hyväksyttävä mut ja mun toipumiseni ja sairauteni osana mua. Ja ainakin nyt näyttää siltä, että näin on. 

Liika analysointikin on pahasta. Se, että ilimassee tunteensa ja ajatuksensa, mutta jättää turhat johtopäätelmät pois. Tässä mulla on kehityksen paikkaa vielä. Asiat voi olla näin ja näin, ne voi tuntua tältä ja tolta. Ja täts it. Täällä näitä välillä pyörittelen palijonkin, koska tää auttaa selkeyttää niin hyvin omia aatoksia. Kirjottamalla ja sitten lukemalla omat kirjotukseni. Pyrin kuitenni jättään analysointia vähemmällä. Se on välistä aika raskastakkii. Monesti myös turhaa energiansa haaskuuta. 

Niimpä niin.

Kaikesta tästä huolimatta, mun on vaan toettava, että kyllä mä vaan oon onnellinen saahessani olla Miekkoseni lähellä ja hän on osa mun elämää. Näin se vaan on. Ja tokihan toivon tän olevan myös toisin päin sama. Jotta mun lähheisyys ja oleminen osa hänen elämäänsä tois hälle hyvvää olloo ja onnellisuutta. 

Aurinko paistaa, linnut laulaa, naapurin kakara kirkuu toista tuntia, pikkukoirulini nukkua tuhnottaa mun kylessä kiinni. Elämäni on näin just nyt. Ja just nyt on ihan hyvä.