Kyllä huomaa, että esikon synttärit lähestyy.. Mut valtaa haikeus ja kaiho. Se on joka vuosi tässä noin kuukauen vajjaan ennen hänen synttäreitään. Tippa saattaa kihahtaa silimään tosta vaan jostain pienestä poikassiin liittyvästä tai se voi olla hetkellinen ihan ylipursuava rakkauentunne rinnassa. 

Eilen illalla tän haikeuen tunteen nostatti hetki, ku esikoinen pyysi mua leikkaan hältä hiukset. Hän on kohta 16 täyttävä kossi, joka ei tykkää ennää halata taikka että meen lähelle. Niin tuo vartin verran kestäny hiusoperaatio tuntu tosi hyvälle. Vaikkei me sanottu toisillemme mittään, oli tuo hetki mieltälämmittävä, hymy nousi huulille ja silimäkulumaa alako hetkellisesti kuumottaa. Mun esikko <3

Tännään taasen kasiluokkalaiseni kysäsi aamupäivällä, että liikkatunnilla ois vaihtoehtona uinti, lähekkö äiti heittää mun kans talaviturkin? No tottakai lähen! Ja niimme mentiin pyörillä tohon lähirannalle ja käytiin pulahtamassa ja otin pyynnöstä opelle todistusaineistoksi kuvan, ko poikanen on hartioita myöten järvessä. Niitä kuvia kännykältä kahtoessani sit kotona, onnellisuuen tunne valtas mut täysin. Se hymy ja rentous ja tyyneys teinini kasvoilla ja olemuksessa tuntu musta vaan niin hyvälle. Mun kuopus <3

Tokihan mun syän pakahtuu näistä muulloinki, toki nykysin tässä teinimyllerryksessä vähempi. Mutta tää huhtikuu on jotennii ekstraherkkää mulle. En tiijä johtuuko tää siittä, että sillon esikkoa oottaessa se vika kuukausi oli mulle henkisesti ihan helevatun vaikee vai mistä, mutta näin tää vaan on. Joka vuosi. En tiijä onko muilla vanahemmilla tämmöstä, kuuluuko tämmöset säännölliset herkkyyskauet jokkaisen vanahemmuuteen. Varmastikkin satunnaisesti kyllä. 

Oon koittannu muistaa sannoo näissä ihanissa hetkissä poikasilleni miltä musta tuntuu ja miten tärkeitä ne hetket on mulle, kuinka arvostan niitä hetkiä ja heitä. Hienosti ottaavat vastaan sanottamiseni, toki nykysin enempi sillai teinipoikamaisesti hymähtäen, tai hieman nolostuen, mutta silti positiivisesti. 

<3 Mun poikaset <3