Kirjottamisen ja jakamisen tarve ei oo tietty mihinkään kadonnu. Haluan ehkä vähän aikaa keskittyä muihin juttuihin, mutta uus blogi on jo itämässä ja sen parissa alotan sitten varmaankin alkuvuojesta. Tää saa jäähä nyt tänne joksikin aikaa vaan olemaan ja muille luettavaksi. Aion ittekkin lukkee vielä nää läpi. Niin paljon oon tänne ittestäni antanu, kuin päiväkirjaan. Joten sekin lopetus itte tehtävä tän kans vielä. 

Ihanaa joulun aikaa teille kaikille ja kaikkee hyvvää! Olkaa ittenne puolella ja omissa rajoissanne toistenne tukena <3

-Tiikeriemo

Niin, oman olemiseni sietämättömyys. 

Otan nää myllerrykset niin, että ne kuuluu tähän muutokseen. Niin omat kuin ympärilläni olevienkin. Kaks askelta etteen, kolome taakse.. Pettymystä, uutta toivoo, helpotusta, haparoivia askelia, kömmähtelyä... Perille päästään. Joskus. Tai ainaki sinneppäin.

Nii-in.. Kaikkia muita tuen ja tsemppaan kuuntelleen syäntään ja lähtee rohkeesti toteuttaan itteensä, oli se sitten työjuttuja taikka mitä vain. Jotta oisivat onnellisia, saavat onnistumisen kokemuksia, löytävät ittensä oikeesta paikasta ja saavat elämäänsä sellasta sisältöä kuin tahtoovatkin, elävät elämäänsä.

Jumatsuikka. Mulla on tää kaikki tieto ja kokemus. Mulla on parin päivän päästä uus vuosikymmen mittarissa. Voisinko jo antaa ittelleni ihka oikeen mahollisuuen olla minä? Joko mä oisin tarpeeksi venkoillu näissä elämäni verkoissa hiertymähaavoineni, kipuilujeni ja tuskastumisieni kanssa?

Niin... Jokohan..

Voisinko jo alakaa luottaa itteeni ja ratkaisuihini, olla jo tarpeeksi rohkee? Kuultuani todellakin eri alojen ammattilaisia, ystäviä ja tuttavia ja heijän korviin suunnitelmani ja haaveeni ovat täysin järkeenkäypiä ja tavoittelemisen arvoisia ja mun näkösiä. 

Kuten tuossa yks yö tällä viikolla valvoessani aamuyön pitkiä tunteja ittelleni toipumisartjournaliini kirjotin:

"Haaveeni, joka odottaa toteuttamistaan. Koska jos ei nyt, niin milloin? Koska jos en minä, niin kuka muu muka? ...toteuttaa mun haaveet... <3"

Työpäivät on menny noppeesti ja jottain oon jo alakannu oppiakki, se on kiva huomata, et kyky oppia ja sisästää asioita on parantunnu tässä ja vaikka tuolla on ihan kauheesti kaikkee opittavvaa, ni tosiaan jottain oon alakannu tajutakki.

Mut päivä kerrallaan ja maltilla etiäppäin!

Alotin parin kerran kokemuksella sellatteessa pienryhmässä ja nyt oon pari kertaa käyny iha ittekseen tässä kotimaastoissa ettiis kätköjä. Sopivasti aivojumppaa, raitista ilimaa ja stoppia omille ajatuskeloille. Oon ihan fiiliksissä- tännäänki kahen kätkön verran kävin ettiskellees ja ihan uusia kivoja paikkoja löysin tästä läheltä. 

Ennen olin jotenkin aktiivisempi ettiin uusia mettäpolokuja ja uteliaampi tutustuun ympäristööni ihan iliman mittään "vippaskonsteja". Huomaan, et tän uupumuksen ja kaiken alla tää piirre on jääny palijon taka-alalle. Mut nyt mulla on tämmönen keino totteuttaa tuota uteliaisuutta, ku on polte lähtee ettii kätköjä, ni se saa liikkeelle. Tässä on myös sopiva laji, joka ei vie rahhaa, ja tuo palijon jaksamisseen lissää energiaa. Tätä on heleppo harrastaa tasapainoksi tulevalle työlle. Suosittelen! :)

No jottainhan sitä oon tullu kuitenkin oppineeksi, eli kuuntelleen ommaa kehhoo ja rohkeutta oon saanu alakaa sanottaan näitä vaikeita asioita. Kummallista miten sitä kaikista lähheisintään voikaan jännittää niin kovin. Eikös hänen ny luulis olevan juurikin se henkilö, jolle kaiken voi avata pelekäämättä? 

Tietysti se on se reaktion peleko mulla. Kun on ikäsä saanu olla varruillaan miten se oma kanta otetaankaan vastaan. Sain kuitenkin nyt jälleen kerran konkreettisen huomion, et puhuminen on ainoo väylä parempaan. 

Toki tässä on vastuu myös vastapuolella, eli se miten hän ottaa mun sanomiseni vastaan. Mutta jos itte oon sinut sanomisieni kanssa, niin oloni ja energiani ovat siinä hetkessä sellaisessa kohtaa, että sen vastapuolen reaktion on helepompi ja neutraalimpi ottaa vastaan. Joten siittä ei synny riitaa. 

Ajotuksella on myös iso rooli. Tiukimpia tuntojjaan on parempi ottaa puhheeksi hetkessä missä on rauha keskustelulle ja vastapuolella ei herrää niin herkästi voimakkaita puolustusasetelmia.

Mutta niin tai näin, puhuminen toi taas uutta energiaa tähän parisuhteeseen. Ja uusia ajatuksia nousee pintaan, kun näkkee ja tuntee miten se toinen on sen tilanteen nähäny ja kokenu tai mitä se herättää hänessä, kun mä nostan esille jonkin epäkohan tai eppäilyksen. 

Helepotuksen huokauksenhan se nostattaa myös tämmötteitten jäläkeen, kun saan konkreettisesti huomata, et meijän välillä on sitä tiettyä yhteyttä, kun vaan muistettaan ja tajutaan pittää nehi kanavat auki toisiimme.

Joskopa tuota joku päivä tajjuis vaan aikasemmin ja noppeemmin ottaa puhheeksi nääkin hankalemmat aiheet. Joskopa :) Eiköpähä :)

Ennen haastattelua päätin pittää itteni mahollisimman kuulina, eli hengittelin ja kävin kiertämässä korttelin kävellen ja muistutin mieleeni eilisen itsevarmuus-webinaarin opit, ennen kun menin sisälle puttiikkiin. 

Mutta joo.. Tuossa puol viien maita sieltä sit jo soiteltiin, et olin tehny heihin niin positiivisen ensivaikutelman, jotta turha sitä päätöstä on pitkittää eli paikka on mun, jos sen tahon! Jee!!

Eli taas mun intuitioni osu kohilleen ;)

Ja kyllä vastasin, että mieluusti otan työpaikan vastaan. Tai siis työkokkeiluna alotettaan alakuun, ja sit mahollissuus siirtyä talonkirjoille :) Ittelle helepotus tää työkokkeilulla alotus, niin jää se sellanen pakko-ja-ahistus-selekäseinäävasten-kokemus tästä kokonaan pois. Sitä kun oon nyt jo jonnii aikaa ollu työttömänä ja pitkä saikku takana. On ehtinny vähä jo nostattaa sellasta ylimäärästä jännitystä ilimoille, et kuin sitä työllistyy ja eritoten mimmoseen paikkaan. 

Että tämmöset kuulumiset tähän viikonlopun alakuun :)

Tänne kirjottaminen on jääny ny moneksi viikkoo. Vaikka oon käyny asettamassa monet kerrat sormet näppikselle, mut tuntunnu, ettei irtoo mittään. Oon yhistänny tän vahvasti tohon vertaistukiryhmässäni tekemääni tuntojenpurkamistyöhön. Siellä käyn niin voimakkaita juttuloita läpi, et takki tyhjennee välillä.

Huomenna mulla on työhaastattelu! Vähän jo jänskättää, mutta koitan siirtää oppimiani rauhottelumenetelmiä tähän ja buustaan ittevarmuuttani positiivisesti. Näillä oppeilla kattellaan mihin riittää :)

Hatun nosto mulle, jotta itkun purskahuksia lukkuunottamatta onnistuin pittään homman hanskassa, mutta kovin se oli työlästä ja vei voimia tolokuttomasti.

Iltapäivällä osallistuin ekkaa kertaa yhteen netissä kokkoontuvvaan vertaistukiryhmään. Sen pari tuntisen aikana tunteet aaltoili voimakkaasti. Moni asia kolahteli ja omat puhheenvuoroni nostatti ylivirreyttä. 

Tähän päälle tosi huonolle jääny syöminen tännään. No panniikkikohtaukseen ois ainekset kasassa. Onnekseni sain syötyä, tuuleteltua päätäni, jaettua asioita Miekkosen ja ystiksen kaa ja hiukan torkahettuakkii tässä, joten homma hanskassa tällä errää.

Mitä tästä voisin oppia? Ainakin sen, että sen kännykän pläräilyn, sähköpostien lukemisen ynnämuun vois siirtää kokonaisuuessaan siihen hetkeen, kun oon heränny, noussu sängystä, jopa käyttänny koirat ja ehkä jopa kun oon aamiaiseni nauttinnu... Ylipäänsä se kännykän siirtäminen sängystä kokonaan pois houkuttellee mua ajatuksena, jotenni mullon tunne, että se mahollisesti toisi enemmän levolle mahiksia tuolla pedissä... Hmmm...

Mutta niin vaan ollaan toisemme uuelleen löyetty mutkien kautta ja taas elellään saman katon alla perheenä ja yhessä. Seistään taas rinnakkain, nenut kohti yhteistä tulevaisuutta. Tästä mä oon hyvin onnellinen.

Tokihan tässä nyt nostellee vuojen takaset ittellä pintaan, mutta läpipä nekin on käytävä, että pääsee niistä erroon, vaikka se sattuu ja voi tuntua inhottavaltakkii. Hyväksyttävähän se on, et sillon asiat oli tosi huonosti, tuli molemmilla enempi ja vähempi tehtyä ja sanottua asioita, jotka toista loukkas ja satutti. Vastuu on otettava ja nuista opittava läksyt.

Rauhaa tuo kuitenki ittelle jo nää kokemukset siitä, et meillä on keskusteluyhteys. Opittavvaa ittellä siinä, miten ottaa asiat puhheeksi niin, että toinen ei siitä ahistu. Miekkosen opeteltava sietään myös sitä paskaa fiilistä mikä nuista varmastikkin pintaan nousee. Opittava, jotta se alaspainaminen, asioitten käsittelyn välttäminen, kieltäminen, syö vaan sisältä ja lissää ahistusta. Ihan niinkö minäkii oon opetellu. Koska se helepotuksen tunne ja vappautuneisuus mikä tuosta tullee, on ihan huikee. Ja sitä kautta pintaan pääsee ne positiiviset tunteet ja se taas heijastuu kaikkeen muuhunki. Ja kun ne on käsitelty, ei niitä tartte ennää missään muissa yhteyksissä essiin nostaa.

Tännään oon ollu onnellinen kun saan käpertyy Miekkoseni kainalloon <3