Kovasti tekis mieli kirjottaa vaikka ja mitä, mutta hankaluutta vaijentaa aatoksiaan niin, että sais kaikesta kirjotettua. Päätin siis helepottaa kirjottamistani poimimalla tähän päällimmäisen ajatukseni juuri nyt.

Nuorempi poikaseni täytti tännään kymmenen. Kymmenen! Kymmenen vuotta vierähtänny siittä, kun sain sylliini neljän ja puolen kilon mötkylän, mötkylän joka sulatti syämmeni sen siliän tien. Ekan poikaseni kohdalla kävi samoin, synnytys oli vaan aika hurja kiirellisen sektion ym. hässäkän vuoksi, joten se eka rauhallinen kaksin olo siirtyi hieman. Hänellekkin syämmeni suli myös hyvin noppeesti.

Kymmenen vuotta sitten olin täyttämässä 25, isäni oli elossa, olin naimisissa, olin yhden 1 vuotiaan taaperon ja juuri syntyneen vauvan äiti. Asuin savossa, mulla oli yhä vakkariduuni, josta olin äippälomalla. En harrastannu mittään. Aviomies oli reissuhommissa. Meillä oli kissa lemmikkinä, koirasta oli juuri hetkee aikasemmin luovuttu ajanpuutteen vuoksi. Olin väsynyt, mutta rakastin lapsiani ihan tolokuttoman paljon. Arjen pyöritin ihan yksin, mies oli kotona vain viikonloppuisin yhden kokonaisen yön töittensä vuoksi. Asuinpaikkakunnallamme ei asunut sukulaisia, mulla oli vain pari hyvää ystävää. 

Tänä päivänä poikaseni ovat 4- ja 5-luokkalaisia. Rakastan poikasiani ihan hirmuisen paljon. Oon eronnut aikasemmasta liitostani jo kolmisen vuotta sitten, nyt elän uudessa avoliitossa kihlattuni kanssa uusioperheenä. Mulla on ihania ystäviä ja harrastuksia. Opiskelen uuteen ammattiin. Lemmikkeinä kissa ja kolome koiraa. Välillä yhä väsyttää, muttei mun tarvi huolehtii kaikesta ja pyörittää koko sirkusta ihan yksin. Asuinpaikkakunnallamme asuu minunki sukua, puolisolla lähes koko suku täällä. 

Kymmenen vuotta sitten elämä oli hyvin pitkälle arjesta selviytymistä. Itku ja lohuttomuus oli läsnä jokaisessa päivässä. Yksinäisyys ja väsymys kumppaneina. Toisaalta ihanat poikaseni saivat mut jaksammaan. Vaikka oli itkua, parkua, kakkavaippoja ja pukemista ja riisumista ja ruoanlaittoa jne. Musta oli ihanaa olla äiti, olla kahen pikkusen poikasen äiti.

Tänä päivänä elämä ei oo lohutonta, ei pelekkää seleviytymistä, ei itkua eikä yksinäistä. Tänä päivänä ossaan nauttia arjesta ja ruttiineista, ossaan nauttia hilijasuuesta ja yksinolosta ja ossaan nuita myös ittelleni vaatia. Saan jakkaa elämääni ihanien ihmisten kanssa ja saan totteuttaa haaveitani ja suunnitelmiani. Elämässäni on edelleen vaikeita juttuja ja semmosia rajotteita, mihin ei just nyt voi mittään, mutta en elä mustassa tunnelissa, en pelekää tulevaa, uskon asioitteni järjestyvän kyllä. 

Vaikka elän hyvässä parisuhteessa, jossa kumpikkaan ei oo täydellinen (minusta ittestäni puuttuu viat ;) ), kumpikkaan meistä ei oo toisesta riippuvainen. Halutaan olla yhessä, koska rakastettaan toisiamme ja nautimme toistemme seurasta, muttei meijän oo pakko olla yhessä. Kumpikin saa harrastaa ja toteuttaa toteutettavissa olevia juttujaan. Ollaan samalla viivalla, osataan jakkaa asioitamme toisillemme. Arki ei ehkä rullaa täysin niin kuin mä haluisin, mutta opettelen hölläämään ohjiani tässä asiassa.

Enpä ois kymmenen vuotta sitten sairaalassa synnyttäneitten osastolla maatessani vasta syntyny mötkylä viekussani osannu aatella elämäni olevan näin erikantimissa kuin tää nyt on. Eikä tää oo olleskaan huono juttu. Toisaalta en ossaa enkä halua katua elettyä elämäänikkään.

Ans kattoo mimmoselta elämäni näyttää sitten,ku nuorempi poikaseni täyttää 20.....