Esikoiseni totesi hyvänyöntoivotusrituaaliemme päätteeksi haluavansa yhen osan nyt jätettävän rituaalistamme pois, koska hän kokkee nyt olevansa liian iso siihen. Ollaan aikojen saatossa rituaaliamme aina riisuttu sitä mukkaa, kun poikasista on alakanu tuntua, että ne on pienemmille tarkotetut. Äitinä tämä tietty aiheutti hirmusen haikeuven tunteen, eikä kyyneleiltä voinu välttyä. Nuorempi poikaseni tosin onneksi vielä haluaa jatkaa samalla kaavalla kuin ennenkin. Hän jopa tuli itte kyynelehtien alas hyvänyöntoivotustemme jäläkeen ja kertoi tulleensa murheelliseksi siittä aatoksesta, että hän kasvaa isoksi, eikä hän kyllä oikeen sitä tahtois. Voi kyynel...

Haikeutta aiheuttaa myös esikoiseni kohalla tieto hänen olevan ny ekkaa kertaa ihastunnu yhteen heijän luokan tyttöön.. Voi apua! Mun pikkunen, ei oo ennää niinkään pikkunen... HUOKAUS!

Äitinä joutuu koville näissä hetkissä, kun täytyy tajuta antaa tillaa poikasilleen kasvaa ja kehittyä. Tiiän tasan näitten juttuloitten olevan luonnollista ja väistämätöntä, äitinä näitä on vaan hitusen hankala aina heti hyväksyä ja näihin tilanteisiin soppeutua. En toki voi lapsilleni tätä epävarmuutta täysin osottaa, kertonu toki aina oon, kuinka haikeeksi se välillä mun mieleni vettää, mutten missään nimessä syyllistä tai väheksy tai yritä hiastaa heijän kehitystään näilläkkään osa-alueilla millään tavalla. Halluun olla heijän elämässään aina mukana ja halluun heijän kokevan, että oon heitä varten, tuen ja ymmärrän ja oon heijän luottamuksensa arvonen. 

Voihan äitinä olemisen riemu ja vaikeus...