Paskin maanantai taas ihan hetkeen.... Ystävästäni oon saanu olla huolissaan jo usseemman kuukauen ja hänen juttusa kärjistynny ny syksyllä, loppuhuipentumana tää päivä. On vaikee olla ystävä henkilölle, jonka on vuoskauet tuntennu, paljossa oltu mukana, autettu vuosien varrella puolin ja toisin, on vannotettu puuttuun, jos hänen tilansa huononee, eikä hän itte hoksaa... Ja nyt ku koittannu jo pitemmän aikaa puuttua, ni ei ota apua vastaan, ei myönnä mittään hättää olevankaan.. Kaikissa muissa vikkaa, paitti hänessä. Huoli on hirvee, mutta mitä voit aikuisen immeisen etteen enempääsä tehä? Osa hänen "ystävistään" ei nää koko tottuutta, uskoo paskanjauhannat ja muut stoorit, mut me muutama, jotka ollaan oikeesti tietosia hänen sairaudestaan ja elämänkaarestaan, tiiettään mikä on tila nyt ja huoli on melekonen. Alakaa vaan olla paukut ihan loppu. Ei jaksa tätä showta ennää... Täyskuukin valavotti viime yön, ajatukset laukkaa tuhatta ja sattaa päässä, oli hiukkasen hankala keskittyä töihinki tännään... Tuntuu pahalta ystävän puolesta, mut hän omilla teoillaan muakin kohtaan tekkee ihan saatanan hankalaksi tän auttamisen. Vaikka rakas mulle onkin. On tässä omassakin elossa omat kiekuransa, mitkä syö voimia enempi ja vähempi....

Harmittaa.