On taas hymyilypäivä. On ollu montaki viime aikoina. Vaikka sinällään mikkään ei oo muuttunnu. Paitsi tietty se, että liikun taas säännöllisesti ja oon saanu mun miekkosenikin mukkaan lenkeille. Sulkkistahan me ollaan yhessä käytykki ystäväpariskunnan kans läiskimässä pitempään.

Tännään alotettaan yhessä thai-nyrkkeilyn kuukauen kestävä intensiiviperuskurssi. Ostin miekkoselle sen lahjaksi, ku on pitempään tahtonnu sitä mennä testaamaan, pakotti kutale minuthi matkaan. Ja minähän meen, ihan kokkeilunhalusta ja ompahan taas joku uus yhistävä juttu tässä hetkessä.

Sallaa mä vähän tässä toivon, että miekkonen sitä tahtois jatkaa harrastaa ja ku mun esikoinen ois kiinnostunnu kokkeilee lajia kans, et ne molemmat vähän niinkö yhessä sitä harrastaisivat. Varsinki nyt, ku esikoisen välit ommaan issään horjuu ja huojuu ja esikoinen siittä kovasti kärsii, ku ei hänen isästään oo ny hälle huomiotansa jakamaan. Ni ois ees yks mies tässä hetkessä, kuka hänet huomaa kodin ulkopuolella, silleen iliman näitä muita perheemme lapsosia.

Näkihän tuon jo eilen, ku miekkonen läks sulkkikseen esikoiseni kanssa, ku ystäväpariskunnan emäntä estyi pelistä ja sielläki isä ja poika tuli pellaamaan, et kuinka onnellinen mun esikoinen oli siittä pelistä. Kyllä se vaan äitin mieltä lämmitti. Kuin sekin, et eilen kävin poikaseni kanssa yhessä heppastelleen viien vuojen tauon jäläkeen. Esikko ratsasti myös ja kyllä meillä vaan olikin yhessä mukavata. Pitkästä aikaa oli murhe ja huoli lapsoseni silimistä poissa ja nautittiin vaan heppailusta ja ulukoilusta.

Hymylle on siis ihan aihettakkii :)