Miten voi ollakkin hankallaa nelosluokkalaisen matematiikka? Niin se kuulkaas on, että ihan helekutin vaikeeta. Ja siinä on semmonen jännä vivahe, että niitä laskujahan ei koulussa ees opeteta. Ei todellakkaan! Ihan ittekseen joutuu pieni nelosluokkalainen selevittään nää elämääkin suuremmat matikan tehtävät! Hassua myöskin, että juurikin maanantaina arviointikeskustelussa ope poikastani kehui paljonkin myös matikan saralta, kuinka on suurin harppauksin viime vuojesta kehittynny. Mut nyt jo keskiviikkoiltana ja torstaiaamuna kaikki oppi on ojaan kaadettu, ei mittään käryä mistään laskuista. Ja huomenna on vielä koekkin näistä lähes tulkoon lukion pitkän matikan yo-kokkeita vastaavista laskuista! Voi elämän kevät tätä tuhinaa ja puhinaa! Tiuskimista ja tavaroijen tönimistä. Äitille mulukoilun ja huokailun määrää! Äitinähän oon taas täysin urpo, kun en pientä poikastani päästä päläkähästä kertomalla suoraan vastauksia, vaan ainoostaan neuvon ja tuen pähkäileen miten ne laskut laskettaan. Ärsyttävintähän tässä tuntuu myös poikaselleni olevan se, että mä oon oikeessa.. (No tässä kohtaa voin myöntää reagoivani samoin tämänkaltasissa tilanteissa... Ja lapsena ärsytti suunnattomasti, ku äiti tuli neuvommaan ja oli perskeles vielä oikeessaki) Hiukan erikoinen juttu tässä matikanlaskujen tekemisessä on myöskin se pikkuinen seikka, että nyt ku alakaa aika loppuun ja tartteis alakaa koulua kohti kipitellä, ni kappas vaan!! Laskut sujjuukin kuin ittestään! On jo usseemman laskun teheny ihan ominpäinki vielä!! On tämä pienen ihmisen elämä kyllä melekosta vuoristorattaa ja seleviytymistä! Äitistä ny puhumattakkaan...

Että tämmönen aamu tännään...