Mua on tässä koulusyksyn aikana alakanu enenemissä määrin mietityttään, jotta saanko mä olla hyvä. Saanko olla hyvä koulussa? Saanko olla hyvä työharjottelussa? Saanko olla kärryillä näistä kuvioista? 

En tuo itteäni jalustalle tai korosta milläänlailla ossaamistani, haluan toki keskustella ja kyselen paljon ja kyseenalaistankin, tuon esimerkkejä eletystä elämästä. Välillä vaan tuntuu, että paree ois kai pittää turpavärkkinsä kiinni, painautua seinustalle ja maastoutua massaan, jottei ny kelleen tulis pahamieli...

Aikasemmin syksyllä tiedustelin koululla millä numerolla mä oon sissään päässy, ku arviointikriteerit oli 1-10. Mä oon päässy tonne kouluun 10:llä. Tän tiedon saadessani paikalla sattu olleen muutama meijän luokkalainen ja heti tuli piikittelyä. Nyt kun sain kolomosen (arvostelu 1-3) tosta tutkintotillaisuuestani, sitäkin on multa udeltu ja toki oon sit kertonu sen ja kysyttäessä oliko se sen minkä ansaitsin, vastannu kyllä. Tullee vaan nuissa hetkissä semmonen tunne vastakommunikoijan ilmeistä ja eleistä, jotta parempi kai ois olla ihan hilijaa...

Persoonani nyt ylipäätään on joillekkin liikaa, ku oon kova höpöttään ja naurannii vielä palijon ja kovvaa ja sillai monentaholta kuultunna hyvin tunnistettavasti. Sit tää menestys koulurintamalla herättää kanssaopiskelijoissani närää. Liekkö kateutta vai mitä, mut se kel onni on, se onnen kätkekköön... Vissiin. Sitä vaan meikäläinen on omanlaisensa tappaus ja kuitennii sisimmässäni koen, jotten kykene moisen pikkusieluisen toiminnankaan takia ihteeni alakaa muuttelleen. Se on myös pitemmän päälle tosi kuluttavvaa, se , et pohit joka käänteessä mitä muut aattellee, pahottaako joku tommotteesta mielesä jne. Hienovaranen ossaan olla, ossaan olla myös hyvinnii pisteliäs sille päälle sattuessani. En kuitenkaan taho olla riioissa kenenkään kanssa, enkä ehoin tahoin aiheuttaa krännää. Ja me ny ollaan aikuisopiskelijoita kaikki, ni luulis näitten hiekkalaatikkoleikkien jo jääneen kauas taakse.

Ihmetyttää vaan välillä se, kuinka toisen ossaamista tai pärjäämistä pietään jotenki huonona. En mä sille mittään maha, että oon tosi motivoitunnu ton ammatin opiskelluun ja tahon oppia mahollisimman palijon. Sitä vartenhan me kaikki tuolla ollaan, ainaki mun mielestä...

En taho olla aina pyytelemässä anteeksi olemassaollooni, oon sillä tiellä ollu ja se ei mua tehny milläänlailla onnelliseksi.

Tää purkaus ny sai taas sen verran aatoksia virtaamaan, jotta järki päähän ja menoks. Jos musta ei tykkää, ni se on hänen voivoinsa, ei mun. Mulla on onneksi omassa elämässäni monen monta ihanaa immeistä, jokka tykkää musta just tämmösenä hivenen pölijänä kuin mä ny oon.

Välillä tarvii vaan näitä pohtia, ni löytää vastauksia.