Eilen maalimani hymmyili työharjottelupäivän jäliltä, kun menin iltapäiväksi kouluun. Hymmyilytti se siellähhii, vaikka tieto joittennii surkeista työssäoppimispaikoista ja yhen opiskelujen keskeytyksestä saikin mielen huonommaksi. 

Kotona olo oli hyvä ja jokseenkin rentoutunnu, aatokset oli tässä päivässä hiukan ja osittain tutkintotillaisuuteni suunnitelmassa, joka saatiin ihan hyvälle alulle eilen koulussa. 

Sit mieli vallan romahti, ku tajusin, jotta multa oli menny ihan huti ilimottautuminen tän päivän ossaamisalatesteihin! Miten voi immeinen unohtaa ilimottautua tommosseen mitä niin kovasti palijo tahtoo?? En ymmärrä! Äkkiä panniikkiviestiä koululle ja meijän ryhmänohjaajille. Tekstaria ja sähköpostia. Eikä kukkaan tietenkään vastaa!!! Oli kuule panniikki päällänsä illan. Sit iski masennus. Itku. Kiukku ittelle. Hermot oli ihan riekaleina. Yö meni osittain valavoessa, vaikka koitin ittelle järkeillä asiaa, kyllä sinne varmaan voi osallistua, vaikka ilmo menny huti. Miekkonen jo illalla koitti kans rauhotella ja puhua järkeviä.

Aamulla päätin lähtee testeihin, ihan vaan kysymään voisinko mitenkään osallistua. Mut sit kaikki kolome, kelle eilen illalla viestittelin, pisti vuoronperrään viestiä ja yks soitti vallan, että asia on ok ja eiku testeihin vaan. KYLLÄ HELEPOTTI ELLOO KUMMASTI!!!

Aamupäivä on ny testattu meitin fyysisiä puolia ja haastattelussa udeltu tärkeimmät, ja olo on mainio. Siittä huolimati, jotta nokka vuotaa ja keuhkot oli coopperin jäläkeen ihan tulessa. Vaikkakkii tiiän, jotta oisin halunnu suoriutua fyysisestä puolesta pikkasen paremmin. Tää oli ny tän päivän paras ja täts it. Pääsiäiseen asti tarvii ootella, kui mun käy. Että eiku vaan keskittymistä ny tuohon menossa olevaan tutkinnonossaan ja riman asettamista oikeisiin mittoihin.