On se kumma homma, kuinka sitä voi pienistä asioista immeinen pottee huonoo ommaatuntoo... Oon monasti aatellu kirjottavani tänne, mutta ei oo ehtinny ja sit on omatunto alakannu kolokuttelleen. Opettelen vaientammaan tuota kolokutusta, jottei se ny alavariinsa jyskäis niin ku ennen. Eihän tääkään ny kenenkään elämätä kaaja, jos piän pienen tauon... Ehkä mä joskus opin.

Tännään on yks vappaapäivä työssäoppimisesta, missä oon ny ollunna reilun viikon. Paikka on kiva ja ohjaajaniki on tosi mukava ja ajatusmaalima työnteon suhteen samantyyppinen. Ala ei oo sinällään mua varten, mutta oon kuitenki tykänny. Oon saanu jo kehuja niin työkavereilta kuin asiakkailtakkii, se lämmittää mieltäni palijon. Jännitin tuonne ikäimmeisten parriin mennoo, ku ei mulla oo tuosta mittään kokemusta ollu, mutta nyt ei ennää niinkään se jännitä. Nyt vaan koitan oppia hoitaan asiakkaita hyvästi. Tyytyväinen oon itteeni siinä, että annan itteni olla opiskelijanroolissa, en kassaa ittelleni paineita osata kaikki heti. Tää on mulle uutta ja ilonen oon, kun tämmösessäkkii roolissa ossaan olla. Tokihan mä oon koko ajan jottain tekemässä, hankala olla tekemättä mittään ja semmonen joutenistuskelu ei oo mun juttu olleskaan. Kuukauen päästä tuon sitten näkkee, kuinka mun on käyny tän hoijon ja huolenpion kanssa.

Mutta nyt on pakko siirtyä koiruuksien kanssa autoon ja huristella tuonne vähän syrjempään pelloille nauttimmaan linnunlaulusta ja kevätalaven päivästä, kun tämmönen mahollissuus on mulle suotu.

Pakko kuitennii sen verran hehkuttaa, jotta oon nyt seittemän killoo kevyempi ja kropasta on kaonnu 27 senttiä nestettä ja sitä ihteesä alakuvuojesta! Oon niin tyytyväinen itteeni, siihen että oon saanu taas itteni ruotuun!