Mulle on taas käyny se, mitä aina, kun oon liian kauan kotona. Alakulo. Väsymys. Lorvikatari. Kotihommiin en tunnu saavan otetta. Mulla on hirmunen ikävä mun poikasia. Tuntuu, kuin olisin pakotettu olleen vaan täällä kotona. Jumissa. Ansassa. Hirveesti ois kaikkee hommaa tuolla yläkerrassa meijän aikuisten ja sit poikasten huoneissa ja kylppäriki pittäis puunata, mut ei vaan saa aikaseksi. Ahistaa pelekkä ajatuski. Tuntuu ton lomareissun jäliltä tulleen tämmösen tyhjiön. Mikkään ei innosta. Tahtosin liikkua, lähtee pitkille lenkeille, salille, pyöräileen. Noh, tää viikko mennee nyt näin. Maanantaina saan poikaseni kottiin, eloa pirttiin ja miekkosen lapsillekki vähä seuraa. Helepompi sit ehkä ottaa ittelle pieniä hetkiä. Mä tiiän, et mä teen tän tai siis mun pää tekkee tän taas melekeenpä ittekseen. Eihän mua kukkaan täällä pakota olla öllöttään vaan. Enkä mä tykkää myöskään tästä valittamisesta. Joten lopetan heti alakuunsa. Seuraavalla kerralla pirtsakammin. Valivalivalivali!