Tässä on ny reilu viikko valamistumisesta ja oon koittanu ladata akkujani. Oon siis ollu ihan tolkuttoman väsyny. Eilen tein mindfulnesharjotteita ja käväsin ystävän kans avannossa. Nuitten voimilla nukkuinki sitte 9,5h yöunet. Mikä on erittäin hyvä, ku nyt on tullu nuita öitä herräiltyä ja ahisteltua. 

Oon tässä pohiskellu mitä sitä ihan oikeesti elämältäni tahon. Tottakai ois hienoo päästä oman ossaamisalan hommiin, mutta koen myös tarvihtevani ommaa henkilökohtasta aikaa, kokemuksia, hiljasuuen ja ehentymisen tuntemuksia. Mulla haluttas ihan järjettömästi lähtä jonnekki hevonkuuseen susirajan taakse patikoimaan, kuuntellee hilijasuutta, kokkee koskenlaskuja, koiravaljakkoo, ihan mitä vaan tämmöstä. Ettäisyyen ottamista arkeen, jotta näkis taas paremmin tämänni hetken. Paremmin oman ittesä. 

Heräs palijon mietteitä siittäki, ku esikoisen kanssa jutustelin tuossa aamusella asuinpaikoista. Hän itte halluis kaikista mieluiten asua Lapissa, vaikkapa Kilpisjärvellä. Ja perustelut oli just luonnonlähheisyys, hilijasuus, maisemat, kalastusmahollisuuet, patikonti- ja erämaaretkeilyt ym. Mun poika. Ihan selekeesti. Just tuota sitä ittekki elämääsä kaipais. Erittäinni kovasti. Mutkunkutkun. Elämä on nyt täällä ja näin se nyt vaan on. Täytyy siis koittaa kerätä elämääsä sellasia palasia, jotka tuota kaipuuta ja tarvetta parraiten täyttäis.