Nyt on meilläki ikäsä puolesta perheessä yks virallinen teini. Mun esikoispoikaseni. Haikeutta ilimassa. Hieman pelkoa, kaihoa, mutta myös iloa ja toivoa. Onnea. 

Ollaan kovasti poikasen kanssa keskusteltu kuinka yläasteelle siirryttäessä kaverit saattaa muuttua, mimmosia tilanteita saattaa tulla kohille ja kuinka niissä tilanteissa sitten vois toimia. Kuinka se oma pää kannattaa pittää tiukemmissaki tilanteissa ja kuinka niistä epämiellyttävistä, painettakin aiheuttavista tilanteista vois poistua kasvojaan menettämättä. 

Eihän tässä äitinä auta kuin kulukee vierellä, aavistus takavasemmalla, kuitenni niin lähellä, jotta saa kopin, jos nuori kaatuu, Täytyy luottaa ja antaa poikaselle mahollissuus kokkee ja ellää ommaa elämäänsä siipiään pikku hilijaa levitellen. Olla äitinä läsnä aina kun nuori sitä tarttee. Ymmärtää nuoren aivomyrskyt ja tunneryöpyt, antaa nuille kasvunkokemuksille tillaa. Asettaa kuitenni selekeet turvalliset rajat, joitten puitteissa hällä ois turvallista kasvaa pikkuhilijaa aikuisuutta kohti.

Nuorelleni toivon syämmeni pohjasta rohkeutta, avoimuutta ja elämäniloa tuleviin vuosiin. Ei liikaa kompastumisia, negatiivisuutta tahi liian jyrkkiä esteitä ylitettäväksi. Sopivasti haasteita ja ymmärrystä itteään kohtaan. Ittelleni toivon pitkää pinnaa, ymmärrystä, jämäkkyyttä ja henkisiä voimia jaksaa olla kippeemmissäki kasvurimpuiluissa tukena ja turvana.

Meijän perheessä näitä teiniytymisiä tapahtuu mukavasti nyt usseempi vuosi peräjäläkeen, että ollaan sitten hyvästi koetuksella miekkoseniki kanssa lähivuojet. Miekkoselleni toivon ihan nuita samoja juttuja kuin ittelleniki. Hälle toivon vielä enämpi ymmärrystä teiniangstien kohtaamissiin....

Kun mä nyt kattelen esikoispoikaseni kuvvaa eiliseltä, kyynelleet valluu pitkin poskia. Onnenkyyneleitä. Kaipuunkyyneleitä. Rakkauenkyyneleitä. Siinä on poikaseni täynnä haaveita, täynnä herkkyyttä, täynnä iloa. Kumpa et olis liian ankara ittelles ja maailmalles, mun rakas poikaseni <3