Eilen illalla se sitten tapahtu. Se, ettei mun esikko halunnu, että annan hälle hyvänyönpusua. Vielä sain selekää hipsuttaa ja sannoo hyvänyöntoivotuslitaniani ja halaus oli ok, mutta on kuulemma jo niin iso, ettei pusua saa ennää poskelle antaa. 

Tuli kyllä niin haikee olo. Vaikka oonhan mä osannu sinällään oottaa tätä päivää ja hienosti mun esikoinen on tän äitiä aatellen hoitannu, ku pikku hilijaa vuosien varrella halunnu hyvänyöntoivotusrutiineja lyhentää ja aina vaan nätisti todennu mulle, jotta "äiti, mä oon jo niin iso poika, etten tartte/halua ennää tätä juttua tähän". Hän on niin kultanen ja ajattellee asioita palijon muittennii näkökulumasta. On ollu aina semmonen. Ja tottahan mä ny häntä kunnioitan ja hänen toiveitaan.

Mutta empä minä sillekkään mittään maha, että nää jutut kirpassee ja vettää mieltä haikeeksi. Totuttelua ja kasvamistahan tää on ittellekkii, jotta poikaseni kasvaavat ja halluuvat enempi ommaa tillaa monella tavalla. Nää on luonnollisia juttuja ja silla asenteella hoijan. Oon toki kertonnu miltä musta tuntuu nää muutokset, mutta sillai nätisti ja aikuismaisesti, iliman sen suurempaa numeroo tekemättä. 

On mulla onneksi tuo kuopus, no vuotta nuorempi kuin esikoinen, ja hän tullee aina vuojen näissä juttuissa perässä. Mut oon mä hänestäkkii huomannu, että alakaa murkkuikä nostaa päätään ja tietynlaista ettäisyyttä ottaa hänki jo. Niin ku tietty pittääki. 

Silti. On ne mun omat rakkaat poikaset, nyt ja aina <3