Istun tässä sohovalla. Meijän pienin koiraotus, tuo ihana ruttukuono nukkuu mun jalakaa vasten, niin ku aina. Mun tässä oikeella puolella mua lähinnä nukkuu kippuralla meijän isompi doggiloinen ja pienempi sit hänen vieressään tuolla sohovan toisessa päässä. Hänkin nukkuis mussa kiinni, jos vaan tillaa ois. 

Oon toennu viime aikoina monastikkin, että iliman näitä karvakorvaystiksiä ois tää syksy ollu vielä entistä rankenpi. Näiltä saan niin palijon pyyteetöntä lähheisyyttä ja ne rakastaa mua ihan just tämmösenä vajjaana kuin oon. Heijän ansiostaan liikun ees hieman ja käyn ulukona. Heijän melskaamistaan on ihana seurata, vaikka välillä menneeki hermot siihen ryskämisseen. Mut on nää otukset omilla vallottavilla persoonillaan vaan mulle niin rakkaat ja elinvoimasuutta tuovat, ettei mittään rajjaa. Iliman näitä ois elämä niin vaan tyhjempää ja värittömämpää.