Eilettäin oli esikoispoikaseni arviointikeskustelu koululla. Alakuviikosta oli kuopuksen seiskalle siirtymisinfo. Tämmötteet herättää aina mussa kaikenmoista aatoksenjuoksua. Ajankulumisesta ja sen semmosesta. Kuinka vasta alako koulutaipalleet poikasilla ja nyt ne jo viilettää murkkuiän tiimellyksessä ja yläasteella on puolen vuojen päästä molemmat. Kuinka on välillä ollu tappista läksyt ja muut ja nyt opet kehhuu kuinka on viksu ja hyvä koululainen, ahkera ja kunnianhimonen, mukava ja kaikkien kaveri, hyväntuulinen ja huumorimiehiä. Ohan se nyt äitille hunajaa korviin kuulla ku ommaa poikasta kehutaan. Ja tiiän, ettei syyttä. Oon aina ollu sitä mieltä, että ihana ku opet näkkee poikasissani näitä piirteitä, että koulunkäynti sujjuu ja siellä osataan käyttäytyä. Kotona sit näytettään tulta ja tappuraa, salamoinnit ja räiskeet. Näin sen kuuluu olla. Näin se on meillä poikasten koulu-uran ja ennen sitä päivähoitoajan ollukkii.

Menin sitte arviointikeskustelun jäläkeen poikkeemaan kahvilassa kaakaolla. Tapani mukkaan kahtelin immeisiä ympärilläni. Monta mammaa rattaita työntelemässä kauppakasseja roikotellen. Ei siittä oo kauheen kauaa, kun mäki olin tommonen tuplarattaita työntelevä äiti-immeinen. Rytmitin päivääni ruttiineilla ja poikasten mukkaan. Kiire ei ollu, ei pohintaa minne sinkoilla. Toisaalta se oli ittelle myös hyvin yksinäistä aikaa. Parisuhe ihan romuna, iskä kuoli ihan yhen äkin, uus paikkakunta, synnytyksen jäläkeinen masennus, nettipeliriippuvainen mies, vaikeet iho-ongelmat. Palijon isoja muutoksia ja juttuja muutaman vuojen sissään. Mutta mä sinnittelin. Taistelin. Ja olin paras äiti mun poikasille. Mietin vaan, pystyinkö olleen onnellinen sillon? Nauttimmaan tuosta ajasta, niinkö kaikki sitä niin painottaa. Niin. Sanotaanko näin, etten mä ny ihan täysin onnetonkaan ollu. Onneks mulla oli tuollon mun poikaset. Niitten vuoksi on aina ollu halu pysyä järissään, tolokuissaan ja kiinni elämässä. Ja he on tuonnu mulle niin järettömän palijon onnea ja iloa ja hauskuutta elämääni, ettei mittään rajjaa. Vaikka näitten kanssa on saanu vääntää ja  kääntää, valavoo, huolehtia, taistella, menettää hermonsa ja mitä kaikkee, oon mä aina siittä ollu onnellinen ja osannu olla kiitollinen, että nämä kaks oon poikasikseni saannu.