Mulle tarjottiin vakiduunia, joka alakais ns. heti. Mun alan hommia. En ois muuten sitä paikkaa ees hakenu. Sijaistamassani paikassa vielä ois ollu duunia ens viikoksi. Esimies ei ottannu kauheen ilolla asiaa vastaan, kun kerroin tilanteestani. Ymmärrän sen hyvin. Enkä ois tämmösseen tillaan halunnu itteeni ees laittaa. Musta tää on ihan hanurista. 

Enemmän tää on kuitennii hanurista sen takia, että mä anna ihmisten aiheuttaa mulle tämmösen viiliksen. Mä ahistelen itteeni täällä maanantaihin asti, ku käyn pallauttamassa avvaimia ym. ja kohtaan tän esimiehen naamatusten. Imen niistä kahesta eilisestä puhelusta kaiken negatiivisen ja paisutan ne sisuksissani monin kertasiksi. Niin, että tuntuu, jotta halakeen tähän inhottavvaan tunteeseen. Väsytän itteeni tällä ja aiheutan ittelleni kamalasti kipuja ja ylimäärästä syämmentykytystä ja hengitysvajetta. 

Tai sitten mä alan rauhottaa nyt itteeni. Katon faktat pöytään ja tunnostelen miltä musta tuntuu, mikä on oikein, mitä mä haluan. Ihan niinku mä terapiassaniki oon opetellu. Nyt on se yksi hetki, missä otan opikseni, toimin uuella tavalla, lakkaan totteuttamasta vanahaa kaavaa. 

Mä en oo vastuussa vastapuolen tunteista ja reaktioista.

Tää on mun elämä.