Äitini kävi kylässä tuossa, viihty pari tuntia. Syötiin ja kahviteltiin, rupateltiin niitä näitä. Päiviteltiin kuulumisia. Huomasin semmotteen vahvan jännitteen meijän välillä. Joo, jutustelu oli sinänsä luontevvaa, mutta tietyn asteinen kirreys siinä kuitenni oli. 

Hokasin äitin lähettyä, että sen kevväisen yhteenoton ja mun lapsuuen läpikäynnin jäläkeen me ollaan ettäännytty entisestään. Puheluita tullee erittäin harvakseltaan, mä huomaan etten ees aattele yhteyenottoja hänneen niin ussein kun ennen. Yhteenvälliin tuossa kuitenki äiti soitti päivittäin. Ihan hyvä tietty, ettei ennää niin ussein, mutta nyt se on ihan olematonta.

Miks mä en sit soittele hälle? Hyvä kysymys. Musta tuntuu, että halluun tällä hetkellä vaan olla mahollisimman vähän kontaktissa ihmissiin. Muutama lähheinen riittää nyt. En tiijä johtuuko miten paljolti terapiasta ja tästä prosessista, varmaan aika paljonki. Ehkä mä tartten ettäisyyttä nyt, jotta saan jäsenneltyä itteni ittelleni. Eihän me soitella mummunkaan kanssa ennää palijoo. Siskon kanssa minimissä yhteyenpito ja velipoikaanni harvakseltaan. Eipä nuo multakkaan kysele kuulumisia, eli molemmin puolista. 

Uskosin kyllä, että ku tässä saan nää omat palikat järjestykseen nupissani ja tunnemaalimassani, ni sit yhteyenpito helepottuu ja jaksan taas jakkaa elämääni, olla ittekki kiinnostunnu paremmin muista. 

Tää kuulostaa koko homma kamalan itsekkäältä. Sitä se onkin. Mutta ku oon reippaasti yli 30 vuotta ollu muille apuna, tukena, eläny mukana monien juttuissa, ni nyt on vaan takki tyhyjä. Eikä nää mun lähimmät ossaa tietty heti soppeutua tämmösseen uuteen käännökseen.. Tiiä tuosta..

Ja voihan olla, että niin tiivistä ja tiuhaa yhteyenpittoo ei koskaan ennää tuu mun ja äitin välille, tai mummun ja mun välille. Ehkä mä katkasen äitin tekemän napanuoran muhun nyt kokonaan.