Oon nyt pitkästä aikaa ihan kissan kans kaksin kotona. Koirat on hoijossa ja muu perhe anoppilassa. Ja mitä mä teen? Kattelen ruudusta ohojelmia ja nyt näpyttelen tätä retroperjantaita kuunnellen. Kynttilät pallaa, muuten on kämppä pimmeenä. Pitkä puhelu ystiksen kanssa pitkästä aikaa höpöteltynä. 

Mietin alakuillasta, että pitikö tuota lähtee kaljalle. Mä en siis todellakkaan harrasta mittään kalijalla käyntiä, ikinä. Ylleensähhii alkoholi on jääny vuosi vuojelta vähemmälle nauttimiselle. Mut tulipahan ny mieleen. Vai pitikö tuota lähtee pitkälle kävelylle ittekseen syysyöhön? Vai pyytää joku kyllään tahi kyssyy joltakulta saisko heille mennä kyllään? Oisko hyvä lähtee ihimisten ilimoille vai olla kotosalla? Ja jos jään kottiin, niin siivotakkii pittäis ja tehhä sitä ja tätä. Nyt ku kerranki on kämppä tyhyjänä.

Koen monesti olevani yksinäinen ja ulukopuolinen, toisaalta nautin hirveesti olla ihan ittekseni omien ajatusteni kanssa. Välillä nousee aatoksena kuitenni pintaan,et jätänkö mä elämättä? Ku mä en lähe baariin, en ehottele kellekkään mittään yhessä tekemisiä, en lähe ihimisten ilimoille. Mut ei mua kiinnosta tällä hetkellä lähtee mihkään meluseen kapakkaan. En jaksa lätistä kenenkään kanssa sen enempiä. En just tännään. Ja koska tiiän, et tää harvinainen hetki olla yksin kotona pelekkä kissa seurana, on vaan tää yks ilta,yö ja aamu, ni en mä sitä halluu oikeen hukata juoksentemalla tuolla jossain. Ku oikeestaan kaikkee mä voin nuista aikasemmin miettimistäni tehhä kyllä sillonki, ku täällä on muuta väkkee kotona. Ainoo mitä en voi on justiisakkii just tää ittekseni kotona olosta nauttiminen. 

Että niin. 

Just nyt. Tässä hetkessä. Mä teen just sitä mitä tahonki. Oli kuka muu mitä mieltä tahansa.