Näinpä. Siinäpä se tuliki otsikossa jo. Kuten oon huomannu jo pitkään, etten jaksa olla ihimisten kanssa tekemisissä, missä kelluttaan vaan jotenki tosi pinnalla ja tehhään draamaa jonnijoutavasta, ni nyt mä huomaan mittani olevan täys myös muutoin monelle hyvin turhalle; negatiiviselle, paikallaan junnaavalle tai muutoin turhalle asialle.

Enkä mä ny tarkota, et mun kanssakäymiset ois jatkuvvaan "diippii", tosi älykästä tai syväluotaavaa, vaan sitä, et jos mä huomaan kanssakäymisen tekevän mulle huonoo tai etten mä saa mittään irti siittä, ni en jaksa ennää olla semmosessa kontaktissa ollenkaan. Reaktio iskee välittömästi. Samoin esim. töissä. Kuten myös omassa parisuhteessani. Ja halu puolustaa mua itteeni on noussu nyt viime päivinä ja eritoten tännään ryhmässä. Sen sijjaan, et mä surkuttelisin sitä, et mua ei oo kukkaan puolustannu missään juurikkaan yksittäisiä poikkeuksia lukkuunottamatta, ettei mulle oo lapsena sitä taitoo opetettu, niin mussa herrää vahvasti tunne, jotta mä alan puolustaa itteeni, olleen itteni puolella.

Iliman, että mä surkuttelen, iliman, että heittäyvyn uhriksi tahi marttyyriksi. Faktat on faktoja, menneisyys on mikä se on, nyt on tilanne just semmonen ku on. Näillä mennään, mä opettelen puolustautuun, tekkeen ittelleni parraimmat päätökset ja liikut elämässäni, otan vastuun mun omasta onnestani. 

Olematta hetkeekään tyrannimaisen itsekäs, loukkaamatta tarkotuksellisesti muita, jyräämättä väkivalloin kenenkään yli. 

Rakastamalla itteeni. Rakastamalla mun poikasia. Rakastamalla mun miekkosta. Mun perhettä. Mun elukoita. Mun ystäviäni. Olemalla paras versio musta ittestäni. 

Mä opettelen seisomaan jalat maassa, selekä suorana, kontaktissa muihin ihimissiin ja eritoten itteeni. Tästä mä oon innoisssani. Kuten myös helepottunnu. 

Mä valitsen elämän.