Ompahan ollu taas aatoksia avvaava alakuviikko ja viikonloppukin. Teki kyllä hyvvää miekkosen kanssa viettää lapseton viikonloppu piiiiitkästä aikaa ja vielä kotona. Molemmilla oli omia menojaki, mutta sitten myös paljon yhteistä olemista ja tekemistä. Se tuntu hyvältä. Ja se on ihana huomata, kuinka kaiken tän arjen ja meijän välillä olevista ja olleista kitkoista huolimati meijän on hyvä olla yhessä. Meillä on meijän omat höpinät ja toiseen on ihana koskee ja olla vaan. Sitä jottain meillä vielä on. Se rauhottaa.

Oivallus on tullu myös sen verran näihin mun sairastumisseen johtuvviin syihin ja tuleviin kuvioihin, jotta niittenni seurauksesta olo tuntuu rauhallisemmalta. Näitten oivallusten tekemisseen on auttannu niin terapia kuin asioitten laittaminen paperille, keskustelu yrityssparraajan kanssa ja lopulta tän mun idean esittely miekkoselle. 

Hassua miten simppeleillä juttuilla sitä saa ittensä kokonaisemmaksi, selekeemmäksi ja rauhallisemmaksi. Se, että seisot jaloillas, niin että tunnet sun jalakapohjas tukevasti lattiassa, seisot selekä suorana ja hengität, pelkästään jo saa ihmeitä aikaan. Ittevarmuus, ulosanti, olemus. Ne kaikki on siinä selekeenä sillon. Ei selittelyjä, ei epäröintiä. Sillon siinä hetkessä on vaan sinä ihan itte. Se tuntuu ihan tolokuttoman uppeelta huomata, joka kerta. Tää kaikki on mussa. Aina. Kokoajan.