...jälleen yhellä osa-alueella. Eli eilen tuli päätökseen tää mun ryhmäterapiani, ainakin nyt tän ryhmän osalta minkä kanssa ollaan oltu koossa suurimmalta osalta jo puoltoista vuotta. Samoin terapiasuhteeni tähän toiseen vetäjään päättyi, koska hän ei tuu jatkaan ainakkaan täällä meillä päin ens syksynä. Enhän toki tiiä ittekkään jatkanko syksyllä.

Viikonloppu oli monelta ossaa ihan huippu. Itte uskalsin mukkaan terapiatovereitteni kans illanviettoon, mitä en oo koskaan ennen teheny, pyynnöistä huolimati. Meillä oli tosi kivvaa ja tunnelma oli rento ja mukava. Ja mikä kivvointa, lähin ittelleni oikeeseen aikaan pois, iliman että podin huonoo ommaatuntoo mihinkään suuntaan, enkä joutunnu selittelleen kellekkään tahi ahistaan itteeni nurkkaan. Siittä tuli tosi hyvä mieli ittelle.

Uskalsin myös ottaa ittelleni hyvin henkilökohtasen asian essiin ryhmässä lauantaina, jännitin sitä koko päivän, panttasin huolella halluuni soittaa porukalle yhen mulle viime viikolla erittäin voimakkaasti kolahtanneen biisin. Joo, voi kuulostaa jokseenki pölijältä, että pelekäsin soittaa jonnii kipaleen muille, mutta näin se vaan oli. Niinpä se ylipäänsä on. Jokin mikä on mulle henkilökohtasesti tosi tärkeetä, niin mullon kaamee kynnys ottaa sitä esille. Itteni palijastaminen muille on pelottavvaa, entä jos ne muut nauraa mulle? Pittäis sitä mun juttuani ihan kamalana? Väheksyisivät? Mikä pahinta, sulukisivat mut ulukopuolelle. Hylykäisivät. Eivät tykkäis musta. No näin ei onneksi käyny. Kauhuskenaarioni ei totteutunnu pienimmälläkkään tavalla. Porukka suurimmalta osin tykkäs siittä biisistä. Ja jos eivät, niin eivät ainakkaan kivittänneet mua hengiltä. Eli selevisin voittajana kauhunkamppailustani. Mun vanahat huonot kokemukset vastaavista tilanteista sai uuen palijon paremman kokemuksen tilalle.

Eilen sitten oli action plan:n tekoa ja pallautteen vastaanottamista ja antamista ja ylipäänsä ryhymään kuuluvien juttujen sulukeminen. Erittäin tunteita herättävvää hommaa monella tappaa. Koin onneks aikamoista rauhaa ryhymässä ja vaikka ihimisten kommentit sai usseempaan otteeseen kyynelleet kihhoomaan silimiin, niin koin, jotta heijän sanat tuntu hyvälle ja osasin kerranki ottaa pallautteen vastaan. Toivon todella, että myös omat sanani tuli jokkaiselle selekeesti ja tunteeni välitty. Oli huikeeta kuulla monen suusta se, mitä oon nyt ittekki alakanu taas kokkee, sen, että minus on voimaa ja rohkeutta, mullon silimää ihimisten suhteen ja rehellisyyttäni arvostettaan. Ja se tuntu ihan mielettömän hyvältä, ku mulle toinen näistä vetäjistä sano, että vaikka mun syän on ottannu monta osumaa elämäni aikana ja saanu säröjä, niin se ei oo rikki. Nyttennii tää nostattaa mulle kyynelleet silimiin ja lämmittää sisintäni ihan hurjasti. Ja se tuntu tosi tärkeelle, ku tää toinen vetäjistä vastas mun toiveeseeni siittä, että joskopa me vielä osutaan toistemme kohille, niin hän sano olevansa siittä varma. Muutenki toivon kovasti, jotta näitten meijän ryhymäläisten kanssa nähhään vielä jossain. Jossei terapiapiirissä ennää, ni ainakkii jossain. Ja en eppäile, etteikö näin kävisi.

Tuo ryhymä on antannu mulle ihan hurjan palijon. Koen, jotta jokkaisella meijän ryhymäläisellä on ollu oma vaikutuksensa siihen, että oon päässy elämässäni tämmösseen kohtaan, jossa oon löytänny sisäsen itteni, sen kohan, jonka johosta voin olla ittevarma, rauhallinen ja rohkeekin. Se, jonka avulla pystyn tekkeen ne valinnat elämässäni, jokka on mua, tekkee mulle hyvvää ja on mulle oikein. Ja vaikka oon sillai terapiassani vielä ihan kesken, niin tän löytäminen on iso juttu ja auttaa elämään tässä hetkessä, niin etten kassaa vanahojen rojujen päälle enempääsä shaibaa. Ja en ees ossaa pelätä semmosta, jotta jos sen jossain kohtaa hetkeks kadottaisinnii, ettenkö varmasti sitä takasi löytäs.

Oon elämässäni kuulunnu vaikka minkämoisiin ryhmiin. Töissä, kouluissa, harrastuksissa, nyt terapiassa, kaveriporukoissa. Oon ollu mukana todella monen ryhmän hajoomisessa ja lopetuksessa. Jokkaisen lopun äärellä oon ollu erittäin jotennii rikki, hajalla, pois tolaltani. Enempi tai vähempi. Tää oli jottain ihan muuta. Ekkaa kertaa ikinä musta tuntu rauhalliselta. Joo, toki haikeeltakin, mutta ei minkäänmoista epätoivoo, syänsurua, lohuttomuutta ollu. Mulla ei jääny mittään kesken kenenkään kanssa, ei tarvi katua mittään, ei jääny mittään sanomatta tai tekemättä. Olin saanu jo ennen ryhmäviikonloppua asioita auki ja jaettua ryhymäläisille ja viikonloppu vaan jotennii sinetöi kaiken. Tuntuu itteasiassa jottennii seesteiseltä ja hyvältä. Ekkaa kertaa mullon tunne, jotta tää homma hoijettiin oikein. Oon todella kiitollinen tästä kokemuksesta. Tää kokemus toi tietosuuen ja uskon siihen, jotta asioita voi päättää hyvin ja oikein. Tärkeittenkään asioitten päättymisen ei tartte tarkottaa syvvää tuskaa ja epätoivosia hetkiä. 

Mä oon niin onnellinen tästä ryhymäterapiakokemuksesta.