Juttelin joku viikko takaperin mummelini kanssa puhelimessa, hän halusi tietää mikä mun vointini ihan oikeesti on. Ekkaa kertaa pystyin olleen täysin rehellinen ja tosiaanki kertoon asiat niin ku ne nyt on. Myös kippeempiä asioita ja sen miksen voi ihan kaikkee jakkaa esimerkiksi äitilleni. Se kokemus oli hirmu puhistava ja koko keskustelu muutennii avoin ja rauhallinen ja molemmin puolin hyvin vuorovaikutuksellinen. 

Seuraavana päivänä mummelini soitti mulle ja halusi kertoo mun äitini lapsuuesta ja eritoten mun vauva- ja pikkulapsiajasta niinkö mummelin ja ukin näkökulumasta. Mummu kertoi kuinka olin ihan ekasta kohtaamisestani lähtien ollu heijän perrään ja joka kerta kun he lähti meiltä tai minä heiltä, oli eronhetki hirmusta itkua ja parkua. En ollu tahtonnu lähtee heijän luota pois, enkä päästää heitä pois mun luota. Vietin hurjasti aikaa heijän kanssaan ihan teini-ikkään asti, jos en nyt joka viikonloppu, ni melekeen ja viikkokauet lomistani. 

Mulla ei oo ollu palijookaan muistoja lapsuuesta, yksittäisiä kyllä ja pikku hilijaa tullu lissää. Tuosta mummelini kertomasta mulla on ollu jonniimoinen tunnemuisto ja nyt sain siihen varmistuksen. Myös voimakkaan tunnereaktion. Mieleeni tuli niin kirkkaasti syy käytökseeni, miksi niin kovasti oon ollu isovanhempieni perrään. Heistä ja eritoten mummelistani oon saanu erittäin epävakkaalle lapsuuelleni sen turvan ja rakkauen, mitä vaille oon kotonani jääny. Mummulassa mua piettiin hyvänä, siellä oli turvallista ja siellä sain olla minä, varsinnii lapsuuessa. 

Nyt myös ymmärsin miksi oon teheny mummuuniki pesäerroo, niinkö äitiini. Joskus se irtaantuminen on tehtävä. Toiset tekkee sen ajallaan murkkuiässä, toiset vajjaa nelikymppisinä. 

Nuilla kahella puhelulla mummelini kanssa on ollu toipumisseeni ja itteni ymmärtämisseen isosti vaikutusta. Sain niitten myötä myös varmuutta siihen aatokseen, että ajallaan kun otan nää puhheeksi tarvittavien ihimisten kanssa, ni asiat sitä mukkaa valakennee. Koko vyyhtiä en kykene handlaan kerralla missään nimessä muutenkaan.