Kävin äitini kanssa eilettäin uimassa. Vietettiin aikaa yhessä noin tunteroinen. Ton tunteroisen aikana mun energiat tippus siihen pisteeseen, että oisin voinu vajota koomaan.

Tän mun toipumisrosessini aikana oon alakanu kiinnittää palijon huomioo ihan iliman ponnisteluja ihimissiin ja heijän energioihinsa. Oon huomannu äitissäni negatiivisuuen jo aikaa sitten, mutta jotensakkii nyt se pomppaa silimille vielähi enempi. Huomaan omien energioitteni rajun vaihtelun äitini seurassa. Kun äitini kans juttellee niitä näitä, oloni on ihan ok. Kun aihe mennee koiriin, perheeseen tai muuhun henkilökohtasempaan, lakkaan hengittämästä ja varon sanomisiani, lievää ahistustakin saattaa tulla. Mutta sitten tää kaikesta asiasta se negatiivisuuen kaivaminen esimerkiksi risteyksistä, muista tiellä kulukijoista, autojen tekniikasta, uimarannoista, koirapuistoista, taloyhtiöstä, kaupoista, pankkiautomaateista, lääkäreistä, työkavereista, työstä, pomosta.... Ei jumalavita löyvy aihetta, mikä ei ois perseellään. Eilettäin huomasin ittessäni taas tuota itteni hilijentämistä, mutta että nyt keskityinki pitämään itteni rauhallisena ja hengittävänä, iliman provosoitumista. Onnistuin omasta mielestäni hyvin. Ja mitä lähemmäs kotia äiti mua vei, sitä helepottavammaksi oloni kävi. Tiesin, että kohta tää negatiivissuuspläjjäys häviää mun ympäriltä. Kotona kuitenki mun oli pakko mennä heti päikkäreille, olin ihan sippi uintireissusta äitini kanssa.

Tuo tunteroinen avasi kuitennii taas hitusen silimiäni sille, missä kohtaa toipumista mä tällä hetkellä meen. Oon yhä hyvin auki ja haavoittuva, mutta oon alakanu saaha käytäntöön jo työkaluja eri tilanteisiin. Tää tietossuus helepottaa kovasti. Toipumiseni etenee.