Kävin tännään päivittämässä tilannettani työterveyessä psykiatrin lausuntoa hakien. Siellä sitten jutusteltiin kuulumiset ja kerroin avvoimesti tästä mun ottamastani takapakista ja mikkä asiat ahistaa ja mikkä on aiheuttannu mitäkii. Keskustelu oli hyvä kaikin puolin, hän on ammattilainen ja ossaa hommansa. Tunnin ajan jäläkeen olo oli hippasen taas kevyempi, vaikkei aika sinällään ollukkaan niin kutsuttuu terapiaa, vaan ihan virallista lausuntoo varten annettu aika.

Kottiin ko ajelin sit sieltä, ni yks muisto pompsahti hyvin vahvana mieleen opiskeluajoilta. Mullahan oli taipumus sairastella millon mitenki aina heti näyttöviikon jäläkeen. Yks näyttöviikko oli ylitte muitten ja ei toellakkaan positiivisuutesa tähen. Meillä ei synkanny yhtään sen näytön vastaanottavan työntekijän kanssa. Hän oli just lopettamassa työsuhettaan ko. paikassa ja sen kyllä huomas, ettei häntä kiinnostannu pätkän vertaa se mun näyttöni. Ja se meni mun mielestä hänen puoleltaan lähestulukoon kiusaamisen puolelle se hänen käytöksensä mua kohtaan. Olin tosi poikki sen viikon jäläkeen ja stressasin sitä palaveriakin sit ihan kamalasti. Senkin keskusteluajan tää työntekijä valehteli mulle ja huusi puhelimessa, et se palaveri alakaa nyt missä sä kuppaat, ku mulle oli antannu tunnin myöhemmän ajan. Ja siellä keskustelussa sitten tiputti pommin toisensa jäläkeen kuinka mä en ollu näyttäny sitä, perustellu tätä ja mitä kaikkee ja vaikka miten olin viikon aikana yrittänny keskustella, perustella, vaihtaa toimintatappaa, mitä kaikkee, mikkään ei ollu menny kuitenkaan hyvin. Muistan miten yritin kaikkeni, sinnittelin, pyristelin, tunsin nahoissani, ni että rimpuilen mä tässä miten tahansa, tuo eukko (tyttönen) ei välitä, sitä ei ees kiinnosta. Ja lopputulos oli se, että mulla meni viikkoja toipua tuosta helevetillisestä näytöstä. Olin aivan sippi. Ahistunnu ja tottaalisen poikki.

Tän saman sinnittelyn koin aikannaan myös aiemmassa avioliitossani, siinä ne viikot vaan veny vuosiksi. Ja lopputulema silti sama. Panniikkikohtauksia, järetöntä ahistusta, unettomuutta, syömättömyyttä...

Nyt oon saikulla samanmoisen sinnittelyn seurauksena. Panniikkia, ahistusta, uniongelmaa... Saikulle jäin 7 kuukautta sitten, toipuminen jatkuu yhä. 

Voitte varmaan aatella mikkä mullon viilikset tällä hetkellä sinnittelystä... Sinnikkyyttä tosin tartteekin ihimisellä olla, ehottomasti. Mutta mua mietityttääki se, kuinka tämmönen munlaiseni ikisinnittelijä, äärimmilleen joustava, sisulla hampaat irvessä rimpuilija oppii keskinkertasuuteen tässäkkii asiassa. Hyväksyyn sen, että välillä, tai siis huomattavasti aikasemmin ja usseemmin, on terveempää hellittää sinnittelyn sijjaan.