Vuosien varrella oon kehitelly ittelleni jos jonnii moista seleviytymiskeinoo elämän heitellessä etteen millon mitähii. Ahistusta aiheuttavia konflikteja kiertelin viimesseen asti ja hankalia keskusteluja kävin etukätteen ja jäläkikätteen päässäni läpi, jotta saisin perspektiiviä, jotta saisin ne keskustelut käytyä ees jotenkin. Koska koin, etten voi niitä käyä näitten ihimisten kanssa oikeesti. Syystä tahi toisesta. Todellisia ja kuviteltuja esteitä. Tää keino sai mut pääseen ahistavista asioista yli siinä hetkessä. Pystyin lohuttaan itteeni, pitään puoliani. Näitä ¨keskusteluja¨päässäni oon käyny pääasiassa ollessani kävelyllä ittekseni. Nyt huomaan tän keinon kääntynneen mua vastaan. Tämännii keinon, niinkö monen muunki.

Huomaan näitten ¨keskustelujen¨ hyvin negatiivisen sävyn. Sen kuinka niillä saan itteni hyvin kireeksi, jopa kiihtyneeksi. Tää keino ei tuo ennää lohtua, ei auta pääseen ahistuksesta erroon. Tää on liian sisäänpäinkääntynyttä. Aivan liian negatiivista. 

Eellä mainittu voi kuulostaa ulukopuolisesta ihan pipipäätouhulta, mutta puolustuksekseni voin sannoo, että aina oon kyllä erottanu mikkä keskustelut oon käyny ihan oikeesti ja aina oon tiedostannu, että höpöttelen ittekseni niin sanotusti. Vaikkakin hilijaa pääni sisällä. En siis kuule ääniä, en nää olemattomia otuksia ympärilläni.

Mieleeni on on tullu tän huomion myötä myös ajatus, voiko tää olla esimerkiksi yksi merkittävä syy siihen miksen oo pystynny, saanu lähettyä, ennen niin rakkaille ja tärkeille pitkille kävelylenkeille pitkään aikaan, muuta kuin satunnaisesti? Uskon näin hyvin vahvasti.

Nyt sitten oonkin alakanu kääntää tietosesti ajatukseni koiralenkillä ihan muihin juttuihin, havainnoin ympärillä olevia asioita, katkasen ajatukseni, jos ne kääntyvät johonki negatiivisseen. Uskon tän auttavan ja saavuttavani sen, että jonain päivänä huomaan käyneeni lenkillä tyhyjällä päällä, eli saan pääni jatkuvan ajatuksen virran katkeemaan. 

Oon alakanu myös aatella, että tässä on vastausta mikä siinä äitin niin kovin negatiivisessa aattelussa ärsyttää koko ajan enempi ja enempi. Tunnistan varmastikkin äitini tavassa kärkkäästi puolustaa, nostaa kaikki huonot asiat esille ynnämuut juurikin tuon oman pääni sisällöksi. Jos ei kokonaan, niin saman tyyliseksi ainakin. Ja viime aikoina se mun oma aattelu, se mistä nautin, mitä ittelleni haluan, minkälaiseksi haluan tulla ja millanen oon, on koko ajan kirkastunnu ja sillä kavahan, kun huomaan minkälaiseksi tullee nuilla mun vanhoilla keinoilla seleviytyä. Aikannaanhan se oli erossaniki niin kirkkaana se, että olin muuttumassa ilottomaksi ja elottomaksi, katkeraksi. Ja sitähän en toellakkaan halluu. En sillon, en nyt. 

Elämässä tapahtuu palijon epämielusta ja negatiivistakkin, en tietenkään sitä kiellä enkä tarkota, että en saa koskaan aatella mittään negatiivisia asioita. Halluun löytää semmosen tavan ja tilan ittessäni, jossa voin suht neutraalisti nuita käyä läpi. Tottakai vihaa saan tuntee, mutta semmonen siinä rypeminen, turha ittesä ylivirittäminen negatiivisuuteen, semmosesta tahon päästä erroon. 

Halluun olla semmonen, kun mä koen pohjimmiltani olevani. Hyvin paljon tunteva, räiskyväkin tyyppi välillä. Halluun kyetä näyttään kaikki mun tunteet iliman turhaa ääripäästä toiseen seilausta. Tarkotan janalla tunnen älyttömästi - en tunne mittään. Suht sopivasti kaikkee, se ois hyvä.

Ja siis otsikkoon liittyen, se mikä hämmentää on se, että minust on jotensakkii tosi hassuakin se kuinka vauhilla nyt taas oon näitä oivalluksia teheny. Viime viikot on ollu tosi monenmoista hyrskynmyrskyäkin, mutta kaikista kiemuroista on ollu apua, ne on aukassu niitä kuuluisia solomuja. Monen monta. 

Tasasempia aikoja ootellessa. Tasasemmalla tarkotan sitä, että elän elämääni iliman näin järisyttävän konkreettista tietosuutta näistä kaikista juttuista mitä käyn läpi. Nää askelleet on kuitenni mun tallattava tavottaakseni tuon päämääräni. Tääkin tietosuus rauhottaa kovasti.