Meillä on taas ollu myrskyisää, jopa siinä määrin, että nyt taas pää junnaa, tunteet myllertää välillä ihan ahistukseen asti, välillä en tunne yhtään mittään. Lamaantunneena istun sohvannurkassa, tuijotan ikkunasta pihalle. Välillä itken huutoitkua ja poljen jalkaa lattiaan, itken, raastavvaa tuskaa ulos sisuksistani. Välillä viha nousee ihan niin, että huomaan purevani hampaita täysiä yhteen, en hengitä, puristan käsiä nyrkkiin. Tekis mieli huutaa täysii! 

Välillä paniikki nostattaa sykkeen hetkessä, alakaa tärisyttää, päässä sumenee, tuntuu, etten saa henkee. Kaikki on vaan ihan sumeeta ja epäselvää. 

Yritän noudattaa saatuja neuvoja; hengitä nenän kautta, ala tarkkailla ympäristöäsi, tuo tunnetta ulos, elä käperry sissäänpäin. 

Kirjotin aamulla kirjeen, jotta sain ollooni paremmaksi, kun ahistus ja panniikki yrittivät ottaa ylivaltaa. Kirjotin kirjeeseen myös tuntemuksiani asian lisäksi. Koitin kuvailla miltä millonki tuntu. Se helepotti. Huomattavasti.

Kuuntelen mussiikkia mikä herättää tunteita, en halluu olla lamaantunnu,en tunteeton. Halluun saaha tän kaiken ulos! Halluun hengittää!! Halluun olla elossa! 

Taistelen ahistusta vastaan, taistelen pelkoa vastaan, taistelen... 

Itken, annan kyynelten tulla, annan rään valua, en niele, en koita tukahuttaa. 

Haluan tuon kammottavan epämääräsen paskan ulos sisuksistani. En tiiä mikkä näistä tunteista johtuu meijän riidoista, mikä on jotain vanhaa ja muualta. En tiiä onko sillä ees mittään väliä. Tiiostan kuitennii selekeesti, mikä on faktaa, sen mikä on totta ja miltä ne tuntuu. 

Kattelen ikkunasta, kun muutama talitintti pyrähtellee takapihalla, kai ruokaa ettien, samoja paikkoja käyvät kurkkimassa missä vasta pihakurre kävi omia eväitä jemmailemassa. Kuuntelen, kun vesipisarat napsuu peltiselle ikkunanpielelle. Kuuntelen, kun Paula Vesala laulaa just Sua vasten aina painautuisin.. 

On taas uus hetki. On taas hetken helppo hengittää.