Oon jo usseemman päivän taas pähkäilly tänne kirjottamista, mieli on teheny naputella sitä ja tätä, mutku ei oo ollu aikaa, mutku ei oo ollu motii, mutku ei oo ollu voimii, mutku ei oo ollu aisaa... tai siis asiaa...

Mutkunkutkun.

Mut nyt on tota kaikkee!

Oon terapiaprosessissani aina käsitelly millon kehennii kohistuvia asioita ja koittannu sit tietty jatkaa omin avuin kotosalla. Lähipiiristä on sit tupsahellu väkkee nenän etteen sopivalla tahilla keitten kanssa oon sit teheny asioita seleväksi.

Lähimmät esimerkit on, ku kesällä vastauksia anto mummu ja se oli tosi merkittävvää. Tännään oli pikkuvelijen vuoro.

Somessa käytävä keskustelu ei nyt oikeestaan ikinä oo se parrain keino keskustella oikeestaan yhtään mistään, mutta vaikka me käytiinni eilettäin esimerkillisesti tosi vinksahtannu keskustelu Nassussa velijeni kanssa, niin oli siittä se ilo ja hyöty, että se sai mut miettiin mun reaktioitani ihan huolella ja tännään heti aamulla sit purin tuntojani veljelleni. Vatsapissa ikävä kyllä, mutta muut välineet tai mahikset ei nyt ollu käytettävissä.

Ja vaikka sekin viestittely meni hetkellisesti epätoivon, raivon ja turhautumisen kautta, oli lopputulema kuitenni erittäin hyvä, ymmärtäväinen ja koin, että vuosiin ekkaa kertaa me ollaan nyt taas samoilla sivustoilla. Ja oli ihan konkreettisen huojentavvaa saaha ne asiat ittestäni ulos! Huhhuh, mikä painolasti taas olikii tän tiimoilta sisuksissani ollu. 

Oon tosi ilonen saaessani huomata, että se mitä oon pungertannu terapiassa monet viikonloput ja saanu siellä turvallisessa ympäristössä ryhmän sisällä purkaa kaikkee sitä shaibaa sisuksistani ulos mitä sinne oon vuosia kerryttänny, niin sitä sammaa työskentelyä pystyn tekkeen täällä kotonanikin. Uskallan sitä tehhä ja siittä tullee yhtä vapauttavvaa tunnetta, ku ryhmässä.

Tokihan en mikkään ekspertti tässä vielä oo, tilanteet yllättää ja sit en ihan heti saa sitä aina ulos samantien, mutta edistystä tapahtuu kerta kerralta. 

Ja minusta tuntuu huojentavalta, että mullon elämässäni ihimisiä yks kerrallaan lissää, jokka oon itte sisällyttäny elämääni, jokka tietää suurinpiirtein mikä meininki ja he on turvallisia ja luotettavia. Ei ihan yksoikosta tässä meijän perheessä ja tarkotan tässä synnyinperhettäni. 

Vaikka tää saattaa ulospäin näyttää tää mun toipuminen etanan möngerrykseltä ja siltä se mustaki välillä tuntuu, että limoissani löllerrän paikallani vaan, niin kyllä nyt voin heittää jo pariin viikkoon usseemmannii hetken, jossa oon toiminnu itteeni kohtaan parantavasti ja niistä kerroista on myös se toinennii osapuoli selekeesti helepottunnu tahi saanu ymmärrystä enempi tai muuta positiivista. Että kyllä sitä toipumista tapahtuu koko ajan. Onneksi. 

Ja kuten oon ääneenni monasti sanonu monille jo, että vanahaan ei oo palluuta. Ja se on helekutin hyvä se!

Näillä viiliksillä tässä perjantaissa!

Mukavaa viikonloppua sulle!