Hölömöltä tuntuva ajatus, mutta ihan tätä päivää. Oon ollu niin energinen ja aikaansaapa viimeset pari viikkoo, että tänä aamuna tartti jo ittelleen toeta, jotta lepopäivä. Piste.

Eilettäin jo hiipi aatoksiin, jotta mennäänkö rajoilla jo. Toissapäivänen ahistus ja nouseva panniikki tavaratalossa ja sen hillintä ja aisoissa pitäminen otti yllättävästi voimille. Koko tilanne ahistuksineen tuli puskista, kuten myös jälkifiilarit.

Ihtesä hillihteminen on kuulkaas aikast voimia syöpää hommaa. Tänä aamuna meinasin jatkaa touhuumista, vaikka koin olevaniki toooosi väsy ja pää ihan pökkelönä koko aamun. Sit melekeen ääneen jouvuin ihtelleni sanomaan, että nyt nainen, sohovalle mars ja potslojoo elukoitten keskeen. Lepopäivä. Ei vastaväitteitä,kiitos!

Yksoikosta vois aatella. Ei ihan niinkään. Mieli syytää kaikenmoista päällensä; no siivoo ny nuo jälet tuosta, lenkille voisit lähtee, kirmaappa kuitenki tuonne ja teeppä kuitenni vielä tuota. Ei! Seis! Ja stop tykkännään! Ei tartte. Ei oo pakko. Kaikki on ok just nyt. Sulla on oikeus levätä.

Niin. Monen monta viikkoo oon menny taas aimo harppauksin jaksamisessa etteen päin. Oon saanu piettyä mieleni rauhallisena hoitamalla mielessä pyörivät ja etteen nousseet asiat heti pois. Ja niin se vaan mieli yhä noppeella käänteellä meinaa viiä vanhoille raiteille tosta noin vaan. Kierrokset nousee silimissä. Olin kuitenkin taas sillai valppaana, että otin kroppani tuntemukset tänä aamuna vakavasti ja oon rötvänny tän päivää ihan huolella. Ja hyvällä omallatunnolla. 

Menny viikonloppu anto monta tuikkausta tästä hetkestä antamalla merkit siittä missä meen. Oli vaan mulla ittellä nää myös huomioitava ja otettava tosissaan. Pinnan alla yhä kytevä ahistus- ja panniikkikohtauksienriski huomioitu. Ylikierroksille lähteminen huomioitu. Vaikka vointini on menny jo parempaan, en oo vielkään parantunnu. Tämänkin oon nyt huomioinu. Ja myös hyväksynny. 

Lauantaiseen tavaratalovierailuun liittyy mainihtimisen arvosena sekin, että sinne mennessä en ees tajunnu varroo mittään. En ihimispaljoutta. En ahistuksen vaaraa. Hyvä, etten rallatellen menny sinne ihimismerreen sekkaan. Niin hyvillä mielin ja tietyllä missiolla kangaskauppaa kohen vaan menin. Tää kertoo mulle sen, että toipumiseni on menny kuitenkin jo siihen pisteeseen, jossa en ennää koko ajan tsuumaile tuntemuksiani ja sen, että menneistä kohtauksista ei oo jääny mittään pelekotiloja. Koen nää erittäin positiivisina asioina. Pystyin myös toimimaan nousevan ahistukseni kanssa, osasin käyttää ittenirauhottelumekanismeja hyvästi. Siedätys ihimistungokseen meinasi vaan mennä yli viimesessä kaupassa, kun siellä oli niin vietävästi sakkia ja mahollisuutta poistua oman fiiliksen mukkaan ei ollu. Tai ois ollu, muttei käyny mulla mielessä siinä ahistuksenkourissa jättää ostoksia siihen paikkaan ja lampsia pihalle sieltä kassan ohi. Oppia ikä kaikki. En soimaa itteeni tästä. Sain rauhoteltua itteni ja pystyin toimimmaan.

Erittäin hyvä. Hyvä minä!