Tännään käväsin pikaseen äitilläni hakemassa lainattuja kamoja pois, hän muuttaa takas pohjosseen ylihuomenna... Tää koko muuttohomma tuli tosi yllättäin tässä reilu kuukaus sitte etteen, tunnusomasta hälle. Noppeet liikkeet on näyttäviä.. Oon ollu sinällään tyytyväinen hänen ratkassuunsa, hänen jatkuva läsnäolonsa jollain tasolla mun elämässä on tällä hetkellä ihan liikaa. Koen, jotta välimatka tekkee hyvvää niin mulle kuin meijän suhteellekki.

Melkeenpä yllätyksenä on nyt viimesen parin viikon aikana alakanu herätä suruakin tähän lähtöön. Oon miettinny, et mihin se suru liittyy, koska oon ollu lähes ilonen koko asiasta. Se ei liity siihen, et meijän välille tullee 500 kilsaa, se on edelleen lohuttavvaa. Tää suru liittyy siihen pettymykseen ja siihen tosiasiaan, että mä en yksinkertasesti saa meijän äiti-tytär-suhteesta sitä mitä oon siltä ikäni oottannu. 

Haikea mieli muuttu tännään konkreettisiksi kyyneliksi tuolla pikavissiitillä. Tai kun lähin sieltä pois. Mun ois teheny mieli kuttua hänet meille viettään pikkujouluja tännään, eli syömään riisipuuroo, graavilohta ja juomaan glögiä ja mutustaan torttuja ja pipareita. Oisin halunnu kertoo hälle sen todella surullisen tosiasian, et meijän kissalla alakaa olla viimeset päivät käsillä, et hän ois voinu tulla sannoon kissalle vikat heipat. Oisin halunnu koko syksyn kertoo hälle mun burleskiharrastuksesta, työkokkeilusta, millon mistäki. 

En vaan oo yksinkertasesti pystynny. Siinä hetkessä, kun olin kuhtumassa hänet kyllään, päätin tietosesti pittää suuni kiinni. Se kuinka hän taas käänsi juttelun kaikkeen negatiivisseen, sai mut perrääntyyn. Mun mittani on vaan niin täys sitä valitusta. En yksinkertasesti halua pilata omia kivoja tai todella tärkeitä juttuja hänen ainaiseen valitukseensa ja negatiivisuuteensa ja kaikki tietävyyteensä. 

Ja kun lähin äitin luota pois, rintaa puristi, muutamat kyyneleet vieri poskille. Pettymyksestä, surusta. Jos oon teheny surutyötä ammatista luopumisesta viime aikoina, oon mä teheny surutyötä myös äitisuhteestani. Vaikka hän on elossa. Tää surutyö on mun tehtävä. Se on se ainoo keino saaha toiveet häntä kohtaan realistisiksi. Samalla tavalla kuin mun poikaset on alakannu hyväksyyn isänsä semmosena kun on, siihen, että eivät hältä ja siitä suhteesta saa niitä asioita, mitä toivovat. Sama mun on tehtävä koskien äitiäni. Näin se vaan on.

Surullista. Mutta totta.