Sätinpähän itteäni taas tuossa päivänä menneenä, koin alemmuuentunnetta ja suurta epäonnistumista tästä uupumisestani ja uravvaihosta ynnämuusta. Multa kysyttiin sitte, et kuka aattellee susta noin? Hiukan häkellyin ja mietin sit siihen heti, et kenen pelekään aattelevan nuin musta ja vastasin sitten sen mukasesti. Okei, mutta kuka aattellee susta noin? Niin... Minä iha itte. 

Mä itte sanon ittelleni epäonnistunneeni, koen alemmuuentunnetta ja sätin itteeni. Miksi?

Niin.... Oon elläissäni nielly näitä kommentteja joiltain muilta vuosikauet ja sitä kautta alakannu aattelleen ittestäni samoin. 

No kuka nää aatokset saa käännettyä tottuuenmukasiksi sitte? Minä itte. Koska minä itte aattelen ittestäni niin. Koen ansaitsevani parempaa, koen kärsinneeni jo riittämmiin muitten oikkujen takia. Ihan turha mun on itteeni ennää sättiä, varsinkaan kun ei oo ees mittää aihetta.

Muut ei oo kokenu samoja asioita kuin mä. Mun sietokyky asioihin on ihan toinen kuin muilla. Vertaaminen mua muihin on siis aivan silikkaa ajantuhlausta.

Näissä syvemmissä vesissä räpiköijessäni yks tärkeimmistä pelastuskeinoistani on puhua ittelleni kiltimmin. Kohella itteeni kiltimmin. Huolehtimalla perustarpeet. Uni, ravinto, lepo, vessakäynnit ja puhtaanapito. Koska mä ansaitsen ne. Niin ku jokkainen ihiminen. Se,että mua on koheltu huonosti joskus, ei todellakkaan tarkota sitä, että mun tarttee itte itteäni kiusata vielä. Sehän ovvaan niille palakinto. Mä halluun palakita itteni kohtelemalla itteeni hyvin. 

Puhuhhan sinähi ittelles kivasti, kehu ittees ja muista, jotta sä oot ittes parhain versio <3 Niinkö minähi oon minun :)