Oon joskus täälläki kirjotellu miten mulla menny niin, että jos tännään tapahtuu jottain isompaa, ni sen tunnen kehossa huomenna voimakkaana väsymyksenä. Nää on tasottunnu hurjasti männä kuukausina ja ne ei oo ennää ollukkaan mun mielen etualalla pitkiin aikoihin.

No eilen sain tuta taas ihan huolella tän. Maanantain mielenjumppaaminen alakulosta- ja virreestä paremmalle mielelle ja hyvvään energiseen mennoon ja taas sukellus pettymyksen kautta, kun muuttohommat siirtykkii. 

Eilinen päivä oli aikoihin huonoin päivä. Aivot oli koko päivän ihan jumissa, tuntu, etten herrää koko päivänä. Kehon sain liikkeelle lähinnä pakottamalla. Laitoin voinnin unilääkkeen piikkiin ekaksi. Silläkin, että oon jo pitempään samalla annoksella sitä ottannu, eikä se normisti tommosta mulle tee.

Illalla nyrkkeilyn jäläkeen makkoilin rauhaksiin yksin saunassa ja mietiskelin kaikenmoista. Kellailin asioitani taakseppäin ja tajusin tosiaan mistä onkaan kyse.

Mä oon edelleen toipilas. Miten sen niin herkästi unohankaan, ku vointi muuttuu paremmaksi? 

Energiaa mulla on ollu viime aikoina ihan mukavasti, panniikkikohtauksia ei oo ollu kuukauteen. Ahistukseni saan piettyä hyvin poissa. Elän hetkessä, annan tunteitten virrata. Teen mukavia asioita, leppään, nukun ihan ok. 

Näitten kaikkien asioitten totteeminen, että näin nää nyt just on, auttaa. Ne rauhottaa mieltä. Se, että voin toeta näissä menneeni etteenpäin, näin on viime ajat ollu ja sit myöskin sen toeta, että tuommoset päivät aiheuttaa vielä tuolla mittakaavalla oireilua uupumuksesta. 

Ei sen kummempaa, ei sen ihimeempää. Pelkkä tsekkaus ittelle missä meen tällä hetkellä.

Tämmösillä raiteilla mun mieli ja keho puksuttaa tässä kohtaa.