Vuosi vaihtui, elämä muuttui.. Niinkin siis voi sannoo.. Uus mahollissuus mennä etteenpäin. Niin sen nyt nään.

Hetki ihan ittekseen alakuviikosta muutaman päivän ajan teki kyllä niin hyvvää mulle. Sain aikaa hengittää, tutkailla vauriot, huomata elon merkit ja nousta taas jaloilleen toeten, jotta ei tässä pommituksessa palasiksi menny ku kulissit ja syän. Perustukset mitä oon tässä terapiassa ittelleni rakentannu jo reilun kaks vuotta, ne on olemassa edelleen. Myös se tosi asia, että mulla on edelleen mun rakkaimmat eli mun poikaset. Mulla on mun huippuystävät. Mulla on mun rakkaat koirat. Paljon ihimisiä niin täällä kuin tuolla kaakana pohjosessa. Mulla on mun haaveet ja tavotteet. Kaikki ne suunnitelmat, joita oon tässä pikkuhilijaa ittelleni piirrelly männä vuonna. 

Ja kun saa tillaa ja pikkasen ettäisyyttä, niin silloin sitä huomaa ittekkin asioita mitä on joko tahallisesti tai tahattomasti jättäny huomioimatta aiemmin. Mun jatkuva väsymys ja pahenevat vattaoireet muusta toipumisesta huolimatta. Negatiivinen ilimapiiri kotona, joka on aina sillon poissa, kun miekkonen on töissä. Ne ohikiitävät ajatukset ittellä siitä, voisiko elämäni olla parempaa ittekseen tai voisiko meijän parisuhe jatkua erimuotosena kuin tämmösenä uusioperheenä... Nythän ne on pakko myöntää, on ne siellä ollu.

Kaiken tuon huomaaminen rauhotti jo huimasti. Myös jonniimoinen hetkellinen keskusteluyhteys tuohon toiseen. Sain kertoo mun näkemykset, kysymykset, tuntemukset, eppäilykset ja sain niihin jollain tasolla myös vastauksia. Hän myös hetkellisesti osotti inhimillisyyenmerkkejä ja sitä häntä itteensä, seki anto lohtua. Vaikkei se lopputulemaa tilanteessa miksikkään muuttanukkaan.

Koen kaikesta tuosta edellä mainitusta huolimatta vielä sen mun ja miekkosen kahen keskisen yhteyen joka meillä on ollu, koen sen edelleen todella upeena ja ne kaikki ihanat muistot mulla meistä onneksi säilyy lopunikkää. Siittä parisuhteesta mä en halluu luopua, mutta mut pakotettaan. Ja se mun on hyväksyttävä. Vaikka se sattuu ihan saatanasti. Tää uusioperseily, sitä ei jää ikävä. On ollu nimittäin ihan hitokseen hanurista.

Myös se, että oon saanu mun toimintakykyni takasi ja sen kautta oon päässy selevittelleen asioitani rauhotti mieltäni kovasti. Se kun ei oo missään asiassa muitten kuin faktojen pohjalla, niin sillä on vaan kuulkaas toella rauhottava ja voimauttava vaikutus. 

Ja tilannehan käänty nyt niin, että mulla ja mun poikasilla näyttää nyt olevan muuttopäivä. Päivämäärä, jolloin tää yhen katon alla kökkiminen helepottaa. On taas ihan eritavalla tillaa olla ja hengitellä. 

Se on myös päivämäärä, joka rusentaa syäntäni. Mutta se on koettava, se on yks askel taas mikä tervehyttää mua tästä syänsurusta. Se on niin konkreettinen askel pois tästä liitosta, pois miekkosesta, pois meijän rakkauesta. Hyvässä ja pahassa.

Mutta en mä tästä kaikesta tuskasta huolimatta voi muuta kuin luottaa vankasti siihen, että tälläkin kamalalla kokemuksella on joku merkitys ja että elämä kantaa kyllä. Se vaan on niin vahva tunne mussa. Sissäänrakennettuna. Onneksi.