Aika korjaa, lyhytkin aika.. Sen taas saannu huomata. Kun alaku shokista selevisi ja rupes järki taas juokseen, se helepotti heti. Kun alako saaha selevyyttä asioihin, se helepotti huomattavasti. Kun alloin taas kirjottaa päiväkirjaa, se auttannu tosi palijon. Pakkaamisen alotettua eka nousi ahistusta, mutta sennii sain heti käsiteltyä ja annan tunteitten virrata mahollisimman avoimena pakatessa, ni se auttaa tosi merkittävästi, eikä ne ahistukset pääse kasvaan liian massiivisiksi. Kolomeen viikkoon kohta ei oo ollunna paniikkikohtauksia. Myös asiasta kertominen ihimisille auttaa, salailu aina pahentaa.

Mikkään ei sinällään oo muuttunnu, edelleenkin mua kohellaan kuin se olisin minä kun tehny hälle jottain pahhaa. Koitan antaa näitten tilanteitten olla provosoimatta mua, laihoin tuloksin välillä. Huomaan nuissa tilanteissa vanahojen paskojen kokemusten puskevan pintaan luoden hättää. Koitan sitä työstää rauhottelemalla itteeni ja tuomalla itteeni tähän hetkeen takasi. 

Jos tästä joulupommista on ny ollu jottain illoo, ni se on kyllä ehottomasti ollu vattaoireitten helepottaminen ja sitä myöten ylemmääräsen turvotuksen laskeminen ja näin ollen senttikaupalla ja kiloittain kropasta poistunein kiloin. Vaatekoko pienentynny pari numeroo, syksyllä takki joka ei menny kiinni lähellekkään mennee mainiosti kii ja jää tillaaki. Rintsikat saa sittoo kohta kiinni... 

Ruokahalu pikkuhilijaa alakaa palata, mut annoskoot on kyllä pikkuset. Mut syön! 

Lääkkeillä nukun ihan ok. En tarkotuksella jätä niitä nyt ennen muuttoo pois, ettei nyvvaan tuu siinnä asiassa mittään takapakkeja.

Jotta askel ja päivä kerrallaan täällä emäntä alakaa päästä tolopilleen ja asteltua elämässänsä etiäpäin... Syän on kaipuusta ja surusta yhä tuskissaan, mutta ennää en itke päivittäin vuolaasti, ni seki lienee hippasen jo parempana...