Lauantaina matkasin bussilla töihin sen tunteroisen. Oli kauan aikaa keskittyä ommiin ajatuksiin. 1.2. sisältää isoja muistoja. Ja niitä aloin kellailla.

Muistin kuinka 17 vuotta aiemmin olin sinä sammaisena päivänä solominu ekan avioliittoni. Muistin kuinka olin nuori, kaunis ja onnellinen silloisen kokemuspohjan ja käsitykseni mukkaan. Kuinka oli pakkasta sen reipas 30 astetta, todella kaunis talavipäivä. Kuinka pakkasen takia joutu moni vieras perumaan tulonsa, ku autot temppuili.  

Muistin kuinka sammaisena päivänä seittemän vuotta aiemmin oli mun ja exän 10v-hääpäivä ja poltettiin eron merkiksi taikka kunniaksi mun häämekko ja muuta häihinliittyvvää pihalla hienossa kokossa. Kuinka se sinä päivänä sitä rovioo kahtellessa vieritti ison kiven mun sisältä ja liikautti taas askelleen etiäpäin. Tiesin tehneeni oikeen päätöksen halutessani erota. Siinä liekeissä palloi kaikki se tuska ja pettymys, joita olin vuosia saanu kokkee siinä avioliitossa. Se on mun elämäni yks puhistavimmista hetkistä.

Siinä bussissa istuessani nousi iso harmitus siittä, että 1.2. ei ollut tuonu mulle sitä tänä vuonna mitä piti. Sen piti olla (teatraalisesti) se päivä, kun herrään ekan yön jäläkeen uuessa kotona ja taas elämäni ois liikahtannu askelleen etiäpäin. Vaikka en oo vieläkkään sitä mieltä, että suunta on ihan täysin oikee, mutta se on etteenpäin. Tullee se päivä vielä, en vaan ossaa tarkkaa päivää sannoo.. Ootellaan..

Lauantaina huomasin myös, kuinka viime päivien tunnekuohut oli taas päässy mut väsyttään. Se on hyvä siis aina päästä ottaan ettäisyyttä ees hetkeksi, jotta näkkee missä mennee ittesä kanssa. Tartteis keksiä nyt ootteluajaksi jottain järkevvää tekemistä, jottain mikä veis omat aatokset aina ihan muualle. Se antais lisävirtasta ja pittäis pään aatoksista tyhjempänä.

Millekkähän sitä alakais....