On se kovinnii tiukassa minussa tuo lojaalius, kiltteys, mahollisimman heleppous. Kyse siis nää mun työkuvioni.

Jouvuin olleen viime viikolla liittoni edunvalavojjaan yhteyessä, johtuen hankalasta tilanteestani esimiehen kanssa. Se yhteyenotto oli jo tosi vaikee tehhä. Yritin välttää sitä viimesseen asti. Oisin niin kovin halunnu saaha tän homman hoijettua heleposti ja fiksusti esimiehen kanssa. No sain sen puhelun tehtyä viimeinkin torstaina. Sieltähän edunvalavoja mua ohjeisti sitten olleen myös yhteyessä työpaikan luottamusmieheen. Koko viikonlopun sitä mielessäni pyörittelin ja meinasin ja aioin ja vaan sitten siirsin. Tänä aamuna bussissa töihin mennessä sen sähköpostin sitten sain naputeltua. Kyllä siinä sai taas ittelleen vääntää rautalangasta minkä takia sen säpon kirjotan, jotta sain sen ees kirjotettua ja vieläpä lähetettyä etteenpäin. 

Siinä sitten jäin miettiin mikä ihime siinä on, että omien puolien pitäminen voi ollakkii niin hankallaa. Vaikka omille poikasilleni oon aina terottannu, että pitäsivät puoliaan, eivät suostuis kenenkään alas poljettavaksi, eivät liikaa nöyristelis ja muille matelisis. Ja mitä mä sitten oon itte teheny? Niinpäniin. 

Mutta nyt oon toiminnu itteni parhaaksi. Tartuin toimeen. Pyysin apua ja neuvoa, kun koen, että mun oikeuksiani poljettaan. Etten saa sitä kohtelua, kuin mitä oikeeksi koen ja tiiän olevan oikein. Ja oon ittestäni ylypee nyt. Tää on taas yks konkreettinen asia oman itteni eheyttämiseksi. Tää kokemus. Ja toki se, etten suostu ajjaan itteeni ehhointahhoin tilanteeseen, josta saan monen kuukauen karenssin. Niinkin oon joskus teheny...

Että vaikka koko maa lammautettaan nyt koronan takia, niin mä en suostu lammaantuu itte. En. Suostu. Nih.