Nyt on sitten muutto saatu hoijettua varastoromuja lukkuunottamatta uuteen osotteeseen. Kovin oli tunteikas päivä, niinkö osasin uumoillakkii. Välillä itkin, välillä nauroin. Ahistuksen sain piettyä pois. Hyvä näin.

Kirjotin Miehelle heippa-kirjeen. Olin sitä jo suunnitellu kirjottavani lähes koko tän kaks kuukautta. Halusin kirjottaa sen niin lähellä muuttoo kuin mahollista, jotta saan siihen kaiken sen kirjotettua sitten mitä haluankin sannoo. Vaikka mieli teki monesti jo alakaa kirjottaa, niin oli kyllä hyvä, että maltoin. Oon niin palijon lingottannu itteeni kaikissa tunteissa ja ajatuksissa, että ei aiemmin kirjotamiset ois ollu tottuutta nyt.

Kirjottaminen oli erittäin puhistava kokemus. Jo pelekältään se ois riittänny. Halusin kuitenki Miehen sen kirjeen saavan. Että halutessaan saa lukkee ja tietää mun kantani asioihin. Toki hällä on myös se mahollissuus, että on sen lukematta repiny tai laittanu mappiööhönsä, koska en antannu sitä hälle henk.koht., vaan jätin hänen keittiönsä pöyälle kera hääkuvien. Sillä ei kuitenkaan mulle oo merkitystä. Mulla ei oo tarvetta hänen kanssaan kirjeestä keskustella, toki sen teen, jos hän ottais asian puhheeksi. Eppäilen vaan.

Oon itteeni tyytyväinen tässä prosessissa. Kuinka oon oppinnu elämään enempi hetkessä, koska ainoostaan se helepottaa ahistusta ja estää panniikkikohtauksia tulemasta. Oon antannu tunteitten virrata just niinkö ne tullee. Loppumetreillä sain myös itteni avvaamaan Miehelle suuni ja sanomaan päällimmäisiä aatoksiani ääneen ulos. Ja ennen kaikkee siihen oon ittessäni tyytyväinen, että oon ollu ihan oma itteni. Seissy omilla jaloillani. 

Ja nyt aion jatkaa sitä sammaa linjaa. Elän nää yksinäisyyen tunteet, tyhjän olon, sydänsurut, ja jatkan elämääni kuitennii etiäpäin. Nyt toivonmukkaan saan päähäni sitä tillaa muullekkin elämälle mitä oon jo kovasti kaipaillu viime viikkoina.