.. olla onnellinen? Rakastaa? Olla ilonen? Olla väsyny? Olla vaan? 

Jos en, niin kuka sen multa kieltää? Lakiko? Ei. Presidentti? Ei. Naapuri? Ei. Perhe? Nykynenkö? No ei, mut... Minä? Kyllä.

No miks mä itte itteltäni ny kieltäsin elämääni kaiken positiivisen? Kuka hullu ny niin ittelleen ees tekis... Niimpä.

Se, että jotku ihimiset mun elämässä joskus muinoin on kokeneet mut aina tilanteeseen vääränlaiseks tai mitä ikinä, ni tiiättekö, ne on saanu mut uskoon, etten mä ansaitsis hyvvää, rakkautta, illoo, olla mä. Oli niijen tarkotusperät siinnä hetkessä sillon joskus muinoin mikkä tahansa, ni vuosien saatossa ne kaikki kiellot ja torjunnat ja pilikkaamiset ja arvostelut on saanu mut uskoon ja toimiin sen mukkaan. Rajottaan itteeni, olleen varovainen ja yrittään pinnistellä olleen muille mieliksi. Tekkeen aina kaikkeni muitten etteen, pienentäen itteeni. Koska niissä hetkissä mua on sattunnu niin lujjaa ja tokihan sitä kipua yrittää sit kaikinkeinoin välttää kokevansa uuelleen. Ja se kuinka joskus muinoin mulle aina ja joka kerta huuettiin olevani ittekäs, kun jottain yritin ittelleni pyytää, sannoo ku tuntuu pahalta tai mitä vaan, anto mulle sanasta ittekkyys niin negatiivisen kuvan ja kaiun, jotta siittä on ollu ihan pirun hankala irtautua ja kääntää positiiviseksi. Yhäkin esimerkiks mun pikkuveli moittii mua pirun ittekkääksi, kun oon yrittänny kertoo kuinka jotku hänen sanomisensa tuntuu pahalta tai jokku vanahat jutut satuttaa yhä tai nostattaa tunnekuohua, ni hän hyvin herkästi mulle möyhöö kuinka oon ittekäs ja mun tarttis vaan mennä etteenpäin ja laajentaa katsantokantaani ja mitä kaikkee. Niin. Se, että käsittelen vanahoja pois, sanotan asioita ja tunteita nyt jotka ois pitäny tehhä jo sillon kauan aikaa sitten, parantaakseni ollooni ja elämääni, ni se kai ilimennee hälle ja kai muillekkii (negatiivisena) ittekkyytenä. Ja kyllä, nää hommat on kerräytynny vuosikymmenien aikana, niihin mennee kotvanen selevitellä poikkeen ja opetella toimiin tällä sanottamisen tiellä jatkossa.

Huomaan tän nostattavan pulssia. Kyllä, tää aihe tuntuu yhä kippeenä mussa. Siksi tuossa pijinkin pienen kirjotuspaussin, viilistelin kiukkua ja vihhaani hetken. 

Mutta takas aiheeseen.

Samalla tavalla, kuin tossa joku hetki sitten kirjotin kuinka Miekkosen tarttee antaa mulle positiivista kokemusta yhen helevetinmoisen negatiivisen tilalle, niin sammoin mun tarttee antaa näitä ittelleni. Antaa lupa ittelleni kerta toisensa jäläkeen rakastaa ja sannoo se ääneen, ku siltä tuntuu. Lupa ittelleni olla onnellinen ja sannoo se ääneen ja näyttää ulospäin. Olla ilonen. Antaa lupa ittelleni olla väsyny ja uupunnu, jos musta silä hetkellä siltä tuntuu ja sannoo sekin ääneen, jos on tarve. Antaa ittelleni lupa olla vihanen, jos vihhaa tunnen. Mulla on oikeus mun tunteisiin.

Ja niin kauan antaa ittelleni lupa, kunnes sitä luppaa ei ennää erikseen tartte antaa, vaan se tullee luonnostaan. Myös hyväksyä se, että joskus voi olla tarve palauttaa lupakäytäntö, jos se on jostain syystä alakannu unohtua. Ja olla siittä ittelleni armollinen sitten. 

Tää kaikki kuitenni on Vain Elämää :)

Huhhuh, olipahan puhistava kokemus tämäki rustaaminen taasen. Ihan siksi, että saan sanoiksi tuntemukseni, saan tuntee sisältä kumpuavat tuntemukset hetkessä ja olla sinut näitten kaikkien asioitten kanssa. Puhistaa. Rauhottaa. Tuo onnellisuuen tunnetta. Mun on hyvä olla itteni kanssa.