Menipähän viikonloppu tuossa rauhallisissa merkeissä sulatellessa asioitansa. Perjantaina oli se mun työkykyneuvottelu, jossa toettiin tosiasiat mun ensihoitajanurani osalta. Jösses, ko kirpasikkii ja lujjaa. Vältin panniikkikohtaukset, vältin liiallisen ahistuksenki, koska annoin itteni olla surullinen, kerroin siittä avvoimesti neuvottelussa mukana oleville suoraan, peittelemättä. Sain sanottua sen mitä suunnittelinki. Ensin meinasin ottaa taas puhheeksi seikat, jokka koen olleen merkityksellisimmät mut tähän tillaan sysänneistä tuolla töissä. Päätin kuitenni olla niistä hilijaa, koska pomoni on jo muutammaan otteeseen taijokkaasti osannu ne sivvuuttaa tai jollain muulla tavalla kuitannu vastaten kysymykseen osittain, mutta kiistäen kaiken satuttaen mua vielä enemmän. Päätin suojella tällä kertaa itteeni ja olla hilijaa niistä seikoista. Eipä se tosiasioita muuttas muuksi eniveis ennää. 

Olin aatellu saavani vähintäänki taas miggen kaverikseni neuvottelun aiheuttaman tunnekuohun ja jännityksen jäläkimainingeiksi, mutta ei se onneksi ny tullukkaan mun seuraksi. Pikkasen vaan päätä juili eilettäin ja oli väsy. 

Huomasin kuitenni kaipaavani ihan hirmusti hellyyttä ja halirutistuksia, fyysistä lohutusta. Miekkoselta siis. Sitä en kuitenkaan saanu, enkä voinu oikeen pyytääkkään. Hänen tottaaliromahuksensa on nyt niin tuoreena tässä, että se tarttee ny enempi tillaa. Kai. Tai siis, ehämmä ny voi toiselta vaatia taikka pyytää mittään, ko hän on ihan puhki. Tuota asiaa mä eilettäin vähän murehinkin, mutta sain onneksi muuta puuhattavvaa, ni halipulat unohtu. Mutta jäi se siltikkii mielensopukoihin kaihertaan pikkasen.

Onko nyt sit niin, että mun ollessa jo toipumisessani tässä kohtaa, niin mun toipuminen tarttee jotennii asettaa tahi arvottaa vähäpätösemmäksi ja Miekkosen toipuminen ja tarpeet asetettava etusijalle? Vai onko kummanki omasta tilastaan huolimatta taikka oikeestaan se huomioijen pyrittävä olleen toistemme tukena, toistemme tarpeita ja omia voimavarojamme kuunnellen ? Mieluummin toki toi jäläkimmäinen. Mutta voinko mä vaatia tasavertasuutta tässä kohtaa? Onko se itsekästä? Taikka kohtuutonta?

En oikeen tiijä miten tässä tulis asettautua niin, että molemmat tulis kuulluiksi ja huomioijuksi ja kumpainenki sais ja pystyis antaan tukkee... Koska omallakohalla se toisten tarpeitten varjoon alituiseen jääminen, oman arvonsa alentaminen ja piilossa pysyminen on sairastuttanu mua vuosikauet. Ni haluan kyllä loppuelämältäni jottain ihammuuta. 

Toisaalta, ohan se minunnii saatava tehhä toipumiseni loppuun ja huolehittava omasta hyvinvoinnistani, jotta musta on tukemaan ja myötäelämään toisen vaikeet ajat mukana. Oivoi.. Tää on kyllä aikamoista kikkailua nyt, ennenkö päästään näistä asioista jotennii yhteisymmärrykseen ja molemmilla on hyvä olla.