Ohan ollu ihanat kaks päivää tässä nyt Miekkosen kanssa. Mukavia uusia kokemuksia kuten sähköpotkulaualla huristelua ja Yyterissä hiekkarannalla loikoilua. Ystäväpariskunnan mökillä vietetty iltaa lepposissa tunnelmissa. 

Niin ollu ihana vaan olla. Ei sitä aina ihan hoksaakkaan kuinka tarpeellista on saaha olla iliman koiruuksia ja lapsia. Ihan aikuisten kesken vaan. Ja sit toisaalta tääki, että lähin Miekkosen luota aamu-uinnille ja tulinki sieltä kottiini aamusmuuttielle ja tätä naputtelleen, hetki ihan ittekseen. Istuksiin tähän mun takapihalle ja ihmettelleen kaikkia nuita puskia ja horsmia (yleisnimitys kasveille), joita punkee pintaan. 

Nyt on muutens eka aamu juhulien jäläkeen, ko olo tuntuu virkeeltä ja suhtkoht normaalilta. Päässä ei ylimääräsiä humise ennää ja kroppaki alakaa olla iliman ihime kolotuksia. Miten kauan lie menny toipua, jos en ois pystynny tätä irtiottoo ottaa. Välillä sitä miettinny, et pallauvunkohan mä koskaan ennää sillai normiksi kuin yhteiskunta oottaa? Tartteeko mun olla niin tehokas kuin annettaan ymmärtää ulukopuolelta? Riittääkö se, että teen ossuuteni omien kykyjeni ja voimieni mukkaan? Ossaanko mä työelämässä olla itteni kanssa kuulolla ja totteuttaa tätä kaikkee oppimaani?

Vaikka näitä välillä aatoksina nouseehi pintaan, ni sisällä mussa on luotto tulevaan kaikin puolin. Niitä vaaleenpunasia laseja ei ennää silimilläni tietenkään oo, mitä joskus nuorena. Sillon sitä usko kaikista ja kaikesta parasta ja hyvvää. Tää luotto on erilaista. Pohjautuu varmaan tähän mun ommaan sisäseen tillaani, luottamukseen muhun itteeni. 

Nyt voipi taas tulla pikku breikki kirjottelluun, ku lähtään jussinviettoon ja mökkeileen reiluksi viikoksi tässä. Ihanaa keskikessää just sulle! Pallaillaan taas ruudulle :)