Eli päästiin kuin päästiinki kolomanteen hääpäiväämme Miekkosen kanssa. Eipä ois alakuvuojesta uskonnu varmaan kukkaan.. Jos ne aikeet ois totteutunnu mitä sillon ilimoilla leiju, niin erohakemus ois jo hyväksytty ja avioero tullu voimaanki.

Mutta niin vaan ollaan toisemme uuelleen löyetty mutkien kautta ja taas elellään saman katon alla perheenä ja yhessä. Seistään taas rinnakkain, nenut kohti yhteistä tulevaisuutta. Tästä mä oon hyvin onnellinen.

Tokihan tässä nyt nostellee vuojen takaset ittellä pintaan, mutta läpipä nekin on käytävä, että pääsee niistä erroon, vaikka se sattuu ja voi tuntua inhottavaltakkii. Hyväksyttävähän se on, et sillon asiat oli tosi huonosti, tuli molemmilla enempi ja vähempi tehtyä ja sanottua asioita, jotka toista loukkas ja satutti. Vastuu on otettava ja nuista opittava läksyt.

Rauhaa tuo kuitenki ittelle jo nää kokemukset siitä, et meillä on keskusteluyhteys. Opittavvaa ittellä siinä, miten ottaa asiat puhheeksi niin, että toinen ei siitä ahistu. Miekkosen opeteltava sietään myös sitä paskaa fiilistä mikä nuista varmastikkin pintaan nousee. Opittava, jotta se alaspainaminen, asioitten käsittelyn välttäminen, kieltäminen, syö vaan sisältä ja lissää ahistusta. Ihan niinkö minäkii oon opetellu. Koska se helepotuksen tunne ja vappautuneisuus mikä tuosta tullee, on ihan huikee. Ja sitä kautta pintaan pääsee ne positiiviset tunteet ja se taas heijastuu kaikkeen muuhunki. Ja kun ne on käsitelty, ei niitä tartte ennää missään muissa yhteyksissä essiin nostaa.

Tännään oon ollu onnellinen kun saan käpertyy Miekkoseni kainalloon <3