Oon nyt pari viikkoo ollu mukana vertaistukiryhmässä. Siellä puhutaan näistä alkoholinvärittämistä asioista. Siellä sohitaan kippeisiin kohtiin. Huomaan, et osa ossuu kerta laakista niin lähelle omia kipukohtia, että suojamuuri läsähtää välliin hyvinki noppeesti. Meen lukkoon. Ajatus ei kule. En yhtäkkiä pysty sanottaan mittään. Sammaan aikaan tunne sisällä saaha nää jutut ulos on suuri. Kamppailen näitten kahen tunteet välillä, koitan olla tuntematta mittään. Samalla mä kaipaisin kovasti apuja terapiastani, mutta se on aina vaan tauolla. Samalla mun tarttis nyt alakaa löytää se psykoterapeutti ittelleni. Sain jo sevverran aikaseksi. että on muutama nimi ja sähköpostiosote, joita lähestyn. Kuvvaan saisin jottain kirjotettua siihen sähköpostiin millä lähestyn.. Samalla tässä tartteis jotennii aktivoitua miettiin työllisyyskuvioitansa. Niin ja olla jotenkin enemmän läsnä Miekkoselle. Pelekään, et me ajauvuttaan vanhoihin kaavoihin. Vaikkakin ei nyt tartte ees olla huolissaan. Nyt vaan huomaan viime vuotisten tapahtumien alakavan tulla muistoihin. Salakavalasti. Tää on just se kohta, kun mun tarttee keskittyä tähän hetkeen ja sisästää tää mikä on totta nyt. Luottaa siihen tunteeseen mikä on totta. Pysähtyä ja tuntee se tunne, mikä on totta nyt. 

Huomaan tän oravanpyörän rullaavan taas. Tän mikä vie voimia ja vettää alaspäin.

Mä niin kaipaan kylymään vetteen pulahtamista...