Eilen sain kuulla, jotta pääsen mukkaan yhteen suljettuun vertaistukiryhymään koskien menneisyyttäni päihderiippuvaisten lähheisenä. Oon niin tyytyväinen tästä. Pääsen vihdoinnii käsittelleen nuo peikot poikkeen ja joskopa voimaantumista tapahtus silläkkii rintamalla vihdoinnii sammaa kokeneitten joukossa. Huomaan taustani värittävän hyvinnii voimakkaasti tän päivän meininkejä jos yhtään liittyy mihinkään päihteisiin ja varsinkii mun poikassiini. Halluun niin kovin suhtautumiseni neutraloituvan, jotta se älytön tunnelattaus hävviis tästä. Ku eihän niillä oo mittää oikeeta tekkoo tässä hetkessä.

Kävin nyt aamusella koirulin kanssa tuolla vanahoilla kotihuudeilla lenkkeilees. Kyynelleet kihos silimiin tutun leikkipuiston ohi kävellessä. Taas iski haikeuen puuska. Siinä puistossa ja kentällä ja mettissä me kulettiin poikasten kanssa usseempi vuos, ku he oli pikkuvesseleitä. Siltä alueelta poismuutto oli tottaalisesti lopun alaku mun ja poikasteni isän väliseen avioliittoon, alaku vuosia kestävälle kasvulle ja kippuilulle. Tuolla alueella kuntoutin itteni aivoinfarktista kymmenen vuotta sitten. Siellä kuntoutin itteeni pari vuotta, ku selekä meni sököksi. Siellä ulukoilin meijän ekan dogin kanssa ympäriinsä päivittäin pitkiä lenkkejä. Siellä asuessa tapahtu elämässä niin palijon. Hyvvää ja pahhaa. Olin välillä niin tolokuttoman hukassa. Mutta siellä myös tapahtu huimaa henkistä kasvua. Ja siellä mun poikaset oli vekkuleita pikkuvesseleitä, ikiliikkujia, mahottomia höpöttäjiä. Kaivinkonneet oli niin mahtavia ihimettelyn aiheita. Talavella laskettiin mäkkee tuntitolokulla viereisessä mäessä ja luisteltiin porukalla, poikaset opetteli siellä pyöräileen, hiihtään, luistelleen, ratsastaan, pellaan Wiitä. Ajelivat potkumoppoilla rallia sisällä ja ulukona, pikkuautot ja legot, piirtäminen ja askartelut, harjussa seikkailut oli pop.

Niimpäniin.

Aika mennee etteenpäin. Ihanaa kuitenni, kun on muistoja <3