.. no eipä kyllä. Taas sain ittekki tässä huomata omassa elämässäni tän, et ku en kysy, kun arveluttaa tai en sano, kun mieltä painaa joku, niin se ihan huomaamattaan alakaa vettää mua alas. Ja senkin tässä oon saanu huomata kuin heleposti sitä alakaakaan ajjautua vanahoihin kaavoihin takasi hienoista luppauksistaan huolimatta. 

No jottainhan sitä oon tullu kuitenkin oppineeksi, eli kuuntelleen ommaa kehhoo ja rohkeutta oon saanu alakaa sanottaan näitä vaikeita asioita. Kummallista miten sitä kaikista lähheisintään voikaan jännittää niin kovin. Eikös hänen ny luulis olevan juurikin se henkilö, jolle kaiken voi avata pelekäämättä? 

Tietysti se on se reaktion peleko mulla. Kun on ikäsä saanu olla varruillaan miten se oma kanta otetaankaan vastaan. Sain kuitenkin nyt jälleen kerran konkreettisen huomion, et puhuminen on ainoo väylä parempaan. 

Toki tässä on vastuu myös vastapuolella, eli se miten hän ottaa mun sanomiseni vastaan. Mutta jos itte oon sinut sanomisieni kanssa, niin oloni ja energiani ovat siinä hetkessä sellaisessa kohtaa, että sen vastapuolen reaktion on helepompi ja neutraalimpi ottaa vastaan. Joten siittä ei synny riitaa. 

Ajotuksella on myös iso rooli. Tiukimpia tuntojjaan on parempi ottaa puhheeksi hetkessä missä on rauha keskustelulle ja vastapuolella ei herrää niin herkästi voimakkaita puolustusasetelmia.

Mutta niin tai näin, puhuminen toi taas uutta energiaa tähän parisuhteeseen. Ja uusia ajatuksia nousee pintaan, kun näkkee ja tuntee miten se toinen on sen tilanteen nähäny ja kokenu tai mitä se herättää hänessä, kun mä nostan esille jonkin epäkohan tai eppäilyksen. 

Helepotuksen huokauksenhan se nostattaa myös tämmötteitten jäläkeen, kun saan konkreettisesti huomata, et meijän välillä on sitä tiettyä yhteyttä, kun vaan muistettaan ja tajutaan pittää nehi kanavat auki toisiimme.

Joskopa tuota joku päivä tajjuis vaan aikasemmin ja noppeemmin ottaa puhheeksi nääkin hankalemmat aiheet. Joskopa :) Eiköpähä :)