perjantai, 19. lokakuu 2018

Yksin yksinäinen vai onnellinen?

Oon nyt pitkästä aikaa ihan kissan kans kaksin kotona. Koirat on hoijossa ja muu perhe anoppilassa. Ja mitä mä teen? Kattelen ruudusta ohojelmia ja nyt näpyttelen tätä retroperjantaita kuunnellen. Kynttilät pallaa, muuten on kämppä pimmeenä. Pitkä puhelu ystiksen kanssa pitkästä aikaa höpöteltynä. 

Mietin alakuillasta, että pitikö tuota lähtee kaljalle. Mä en siis todellakkaan harrasta mittään kalijalla käyntiä, ikinä. Ylleensähhii alkoholi on jääny vuosi vuojelta vähemmälle nauttimiselle. Mut tulipahan ny mieleen. Vai pitikö tuota lähtee pitkälle kävelylle ittekseen syysyöhön? Vai pyytää joku kyllään tahi kyssyy joltakulta saisko heille mennä kyllään? Oisko hyvä lähtee ihimisten ilimoille vai olla kotosalla? Ja jos jään kottiin, niin siivotakkii pittäis ja tehhä sitä ja tätä. Nyt ku kerranki on kämppä tyhyjänä.

Koen monesti olevani yksinäinen ja ulukopuolinen, toisaalta nautin hirveesti olla ihan ittekseni omien ajatusteni kanssa. Välillä nousee aatoksena kuitenni pintaan,et jätänkö mä elämättä? Ku mä en lähe baariin, en ehottele kellekkään mittään yhessä tekemisiä, en lähe ihimisten ilimoille. Mut ei mua kiinnosta tällä hetkellä lähtee mihkään meluseen kapakkaan. En jaksa lätistä kenenkään kanssa sen enempiä. En just tännään. Ja koska tiiän, et tää harvinainen hetki olla yksin kotona pelekkä kissa seurana, on vaan tää yks ilta,yö ja aamu, ni en mä sitä halluu oikeen hukata juoksentemalla tuolla jossain. Ku oikeestaan kaikkee mä voin nuista aikasemmin miettimistäni tehhä kyllä sillonki, ku täällä on muuta väkkee kotona. Ainoo mitä en voi on justiisakkii just tää ittekseni kotona olosta nauttiminen. 

Että niin. 

Just nyt. Tässä hetkessä. Mä teen just sitä mitä tahonki. Oli kuka muu mitä mieltä tahansa. 

 

 

perjantai, 12. lokakuu 2018

Perjantaiviilis

Pitkästä aikaa mulla on perjantaiviilis. Vajjaa tunti sitten pääsin iltavukista kottiin, tää viikko menty ma-pe töissä, eessä viikonloppuvappaa. Nyt makkaan sängyllä, vierellä 2 tanskandoggia, karkkii, suolatikkuja, konneella soi nettiradiosta Retroperjantai ja näpyttelen tätä. Mukelot makkaa alakerrassa leffaa töllöttäen, miekkonen pellaamassa kiekkoo. Tanssijalakaa vipatuttas, mutta olo ei oo levoton. Tässä on hyvä, just nyt ja näin.

Mieltä lämmitti miekkosen pojan kommentti hetki sitten:"Sähän oot tosi pirtee. Miten oikeen jaksat, ku oot ollu pitkän päivän just töissä?" Niin... Ei oo montaa kuukautta, ku oisin ollu ihan rättipoikkivätystynny työpäivän ja -viikon jäläkeen. Terapia ja pari tärkeetä ressin- ja henkisen paskalastin tiputusta lähiaikoina on saanu mun olloo huomattavasti paremmaksi. Ja muutama viikko sitten alotettu elämäntaparemontti on tehny jo nyt tosi hyvvää. Ja tuntuu tosi kivalle, ku tää muutos huomattaan. 

Tästä on kiva jatkaa. Terapijjaa, elämäntaparemppaa, kohti tulevia huomisia.

tiistai, 18. syyskuu 2018

100. blogitekstini

Vautsi! Tää on mun sadas kirjotukseni tänne! Aika huikeeta. JEEEE!!

Kattellessani blogini sisältöö, on se tässä muutamassa vuojessa muuttunnu. Alunperin ajatuksena jakkaa lähihoitajaopiskeluani ja tarve kirjottaa. No tarvetta on edelleen kirjottaa, mutta paljon henkilökohtasempaa asiaa... 

31 kommenttia oon saanu, vierailijoita laskurissa 551. Tietty laskurin otin käyttöön jottain vuos sitten varmaan, että ei se ihan tottuutta näytä. Mut huikee lukema mulle. Ja jokkaisesta lukijasta oon todella onnellinen. 

Välillä kirjottelen tihheemmin, välillä on taukoa. Kuten nyt on ollu taas. Mutta koska kuitenkin omaksi iloksi tätä kirjottelen pääasiallisesti ja ommaan henkilökohtasseen tarpeeseeni purkaa omia aatoksiani jonnekkin, niin en ota paineita tästä. Jos joku näistä höpötyksistä saa irti jottain, niin oon enemmän kuin tyytyväinen. Jatkettaan etiäpäin samoilla linjoilla. Ja vieno pyyntö, laittakkaahan joskus kommenttiahi, jos vaan vähänkään siltä tuntuu.

Seuraavaan kertaan <3

 

 

torstai, 23. elokuu 2018

Menneisyyen haamuja

Tällä viikolla oon joutunnu käsittelleen aikalailla edellistä parisuhettani, ekkaa avioliittooni, parissa ihan eri aihealueessa. Se on tuntunnu jokseenki turhauttavalta, oon ollu surullinen, vihanen, ahistuksen partaallaki. Ja ahistushan nousee siittä sontakuormasta minkä käsittelyä oon vuosikausia kiertänny ja "mukakäsitelly". Ja käsiteltävähän tuo lasti on. Sillä kyllähän se vaikuttaa, vaikken tahtois ja välissä sen kiistänki, tähän päivään ja tähän nykyseen parisuhteeseen, se vaikuttaa mun reaktioihin ja käyttäytymismalleihin tän päivän vaikeuksissa ja muussa etteentulevassa. Ennen kaikkee se vaikuttaa siihen miten mä kohtelen itteeni ja annan muitten kohella mua. Ja tähän juurikin on tultava se issoin muutos.

Mä erosin kuus vuotta sitten, kun olin ekka hakannu henkisesti päätäni seinään vuosikauet. Sit mun kroppani ja pääni teki tenän, paloin loppuun. Me käsiteltiin näitä juttujamme perheneuvolassa, juteltiin välillä palijonki keskenämme, mulla oli ihimisiä ympärille keille sain purkaa tuskaani perseelleen menneestä rakkauesta. Ja mun voimaa antava aatokseni oli, että parempi erota nyt, kun en kadu vielä mittään, en vihhaa lasteni issää, en oo vanaha ja katkera ämmä. 

En mä sitä vihhaa vieläkkään, enkä mä oo vanaha ja katkera ämmä. Enkä mä ossaa jotenki katuakkaan meijän juttua. Ihan sillä, ku siittä synty mun elämäni kirkkaimmat tähet, mun rakkaat poikkaset. Joo, kyllä mä varmaan oisin äiti ja mua ois ehkä koheltu paremmin ja oisin välttynny näin monelta henkiseltä haavalta. Mutta. Mun poikaset ois toisenlaiset, mä oisin toisenlainen, enkä mä todennäkösesti ois ny naimisissa mun miekkoseni kanssa. Niin se siittä jossittelusta ja sen semmosesta.

En tiiä mikä ois oikee sana kuvvaileen tuota tunnetta mitä koen menneistä sontakuormista. Siinä on vihhaa, siinnä on surua, häppeetä palijonki. Mä oon sanonu aina, että ei se teheny mulle mittään pahhaa. Niin, no ei se semmosta julumaa pahhuutta teheny, kun mun eka avomieheni. Mut ei se oo hyvänäpittookaan semmonen, että kontrolloit, nöyryytät, sivvuutat täysin henkisesti ja fyysisesti, tallot ittes tieltä, henkisesti sidot narunpäähän ja annat poukkoilla siinnä niinköstä tykkäät antaen välillä pitempää siimaa ja sit kiskaset takasi. Ja loppuviimein kippaat jäätävän taloudellisen paskaläjän niskaan ja nostat ittes ympärille vielä korkeemman suojamuurin ja "katoat". Siinähän kun sitte rimpuilen ja sätkin ja kerrään ihmisyyttäni takasi. 

Ja en mä tätä nähny tuommosena sillon, kun elettiin yhessä. En nähny sitä vielä oikeen kunnolla heti eronkaan jäläkeen. Tai valehtelen, jos kiellän nähneeni. Näin mä sen summeesti ja ymmärsin sen olevan ihan helevetinmoisen kippee homma käsitellä. Silläpä sitä oon siirtänny ja siirtänny. Nyt vasta, kun on ollu ihan oikeesti pakko alakaa tutkia menneitä, jotta saan pääni kuntoon ja voimani takasi, saisin tän nykysen parisuhteeni toimiin oikein omalta puoleltani ja jaksasin olla poikasilleni heille se maaliman paras äiti. Niin nyt vasta mä alan tajuta mimmoset jälet se liitto muhun on kaivertannu.

Menneisyyen haamut on menneisyyessä, mutta mun on ne nujerrettava lopullisesti, jotta ne muuttuu haamuista hiekaksi elämän mereni pohjaan.

maanantai, 20. elokuu 2018

Toipumiskuulumisia

Reilu kaks viikkoo menny nyt operaatiosta. Eilen oli eka päivä, kun mun ei tarttennu ottaa yhtään särkylääkettä mihkään kippuun. Viime päivinä ollu kovvaa päänsärkyä, mut eilen ei ollu sitäkään. Tännään on eka päivä, kun oon voinu laittaa päälleni jottain muuta kuin maximekon, eli vyötärön ympärys ei oo ennää niin hellänä ja sietää kuminauhan painauksen. Saikku alakaa olla viimesillään, perjantaina on vika saikkupäivä. Siittä sitten takas duuniin töihin ja normi elloo pikkuhilijaa. 

Päänuppi alakaa olla hyvinnii sinut tän homman kanssa. On ollu hetkiä, kun oon ollu vihanen asialle, oon tuntennu surua, epävarmuutta ja sensemmosta. Mutta oon alusta asti kuitenni ollu erittäin tyytyväinen siihen, jotta mä oon päässy niistä kapistuksista erroon lopullisesti. Ja tietoisuus selekiytynny siittä, että kyllä mä oon Nainen iliman sitä kohtuakin. 

Terapiassa saan käyä näitä juttuja ja oikeestaan ennemminki tähän johtaneita juttuloita sit läpi niin, ettei nää jää kaihertammaan ennää yhtään pitemmäksi aikaa mieltäni. Ja pystyn rentoutuun ja vappautuun, olleen näissähi juttuissa ihan oma itteni terveellä ittetunnolla.

Viime viikolla sain askarreltua ekkaa kertaa sitten viime vuojen häähommeleitten. En oo pystynny loppuunpalamiseni takia tekkeen niitäkkään yhtään koko vuonna. Nyt myös pystyn jo kuuntelleen mussiikkiaki. Eli kuuntelleen sanoja ja melodioita, etten vaan hilijasella radioo. 

Viikonloppuna olin ystikseni häissä. Vesiselevänä irrottelin sen minkä fyysisellä toipilaskunnollani pystyin. Ja lystiä oli ja palijon! 

Että kyllä tämä tässä, pikkuhilijaa ja omalla painollaan mennee hommelit ettiäpäin!

  • html


    Tampere hierontaa