sunnuntai, 14. tammikuu 2018

Harppaus energisyyteen

Oon tänä viikonloppuna ollu molempina päivinä yhessä terapiaryhmässä. Olin ekkaa kertaa tuolla. Oon ollu joskus samantyyppisessä vajjaan vuojen, sillon se oli mulle tosi raskasta ja haastavvaa. Nyt jänskätti ihan kauheesti mennä tuonne. Pelotti suorastaan se väsymyksen vyöry mitä tulisin kokkeen nuitten päivien jäläkeen. 

Eilen pääsin ihan konkreettisesti käsittelleen mun rajoja. Osasin vettää ihan selekeen rajan ja ennen kaikkee se raja hyväksyttiin ja mun annettiin käsitellä asioita juuri niin kuin mulle oli hyväksi, kukkaan ei pakottannu mua mihkään mihin en ollu valamis tai minkä koin vääräksi, mun tunteet otettiin toesta ja ne hyväksyttiin. Sain just oikeenlaista painostusta mennä käsiteltävissä asioissani syvemmälle ja reagoija niihin rehellisesti. Ja voi vehnäleipä miten hyvältä se tuntu!

Eilisen session jäläkeen kotona meillä oli ihana keskustelu miekkoseni kanssa. Otin puhheeksi mulle tärkeitä asioita ja me keskusteltiin aikuismaisesti, rauhallisesti, tosi hyvässä ja hyvvää tekevässä ilimapiirissä. Mä oikeen tunsin sen yhteyen meijän välillä, kanavat oli auki, valtatieväylä meijän välillä oli sujuva ja avvoin ja ruuhkaton. En ihan hetkeen muista moista keskustelua olleen meijän välillä. Huikeeta!

Sit sain puhelun mun äitiltä. Se oli kännissä. Ja mua alako vituttaa se ihan suunnattomasti. Hän on vuoskauet ollu enempi tai vähempi alkoholiongelmainen ja mä oon saanu kokkee kaikkee shaibaa sen vuoksi tosi paljon. Ja mä en hyväksy sitä hänen juomistaan millään tasolla. Kauan tuossa olikin, että se ei soitellu mulle ku oli juonu. Nyt se on alakanu lipsua ja eilen hän oli ihan selekeesti päissään. Yritin pittää keskustelun erittäin lyhyt sanasena ja omat tunteeni kurissa. Eli painaa alas tunteitani ja olla näyttämättä todellista mielipiettäni tilanteesta. Tää on mun keino seleviytyä nuista epämiellyttävistä ja ahistavista tilanteista, ja tuo on se issoin asia minkä vuoksi oon ajanu itteli pöönauttiin. Mut puhelun jäläkeen mä kuitenkin pystyin ääneen sannoon miekkoselleni, että äiti soitti ja se oli päissään. Ja tääkin on jo iso juttu, koska se aiheuttaa mussa niin paljon häppeen tunteita, etten oo aikasemmin sitä voinu rehellisesti suoraan ees sannoo. Mutta nyt pystyin ja pystyin jopa jatkaan iltaa lepposissa tunnelmissa miekkoseni kanssa.

Yöllä unessa tai unen rajamailla tai herreillä, en tiijä missä tilassa olin, mutta kuitenni muistan kuinka sannoin ääneen, ponnekkaasti ja rehellisen rauhallisesti, että oisit äiti lopettannu mieluummin ton juomisen kun sen tupakan polton (hän on ny kuulemma lopettannu polttamisen). Tuo lause jäi voimakkaana tunteena mulle tähän päivään. Tää myös aiheutti mussa tännään tuolla ryhmässä todella voimakkaan purkauksen heti alakuusa ja jösses millä voimalla se tuli ja ennen kaikkee kuin hyvältä se tuntu jäläkeenpäin!! Joo, mittään sen radikaalimpaa ei tapahtunnu mu elämässä. Mutta mä sain itkee ja sannoo ja tuntee ulos sellasia asioita mitä en oo ennen saanu, mä oivalsin asioita mitä en oo ennen tosissani oivaltannu ja mun annettiin kokkee tuo kaikki, mun annettiin vettää raja just siihen mihin koin sen tarttevani ja vaikka mä olin hyperventiloija itteni tainnoksiin, mulla oli siellä turvallista olla ja mut autettiin takas tähän hetkeen. 

Muutennii siellä oli tännään sellasia juttuja, mikkä kosketti, haasto mua ja voimaannutti. Tuolla ryhmässä mun oli ihan helevetin hyvä olla ja vetäjät oli huippuja. Nyt mun sisällä sykkii elämä ja energia ja vaikken oo uskaltannu vielä äitille soittaa ja sannoo suoraan mitä mieltä mä oon ja vetäny rajjaa tähän meijän kommunikointiin, niin mä tiijän, et mä tuun tuon maaliman yhen pelottavimmista asioista tekemään ja että ennää ei oo palluuta vanahaan tässäkkään asiassa. Ja se jos mikä on ihan törkeen hieno tunne ja antaa voimaa ja energiaa. Mä oon toipumassa! En oo viel läheskään parantunnu ja kaikki on vaiheessa, mutta tää on tapahtumassa,että mä oon toipumassa! Jes!

perjantai, 12. tammikuu 2018

Poikasistani pikkasen

Eilettäin oli esikoispoikaseni arviointikeskustelu koululla. Alakuviikosta oli kuopuksen seiskalle siirtymisinfo. Tämmötteet herättää aina mussa kaikenmoista aatoksenjuoksua. Ajankulumisesta ja sen semmosesta. Kuinka vasta alako koulutaipalleet poikasilla ja nyt ne jo viilettää murkkuiän tiimellyksessä ja yläasteella on puolen vuojen päästä molemmat. Kuinka on välillä ollu tappista läksyt ja muut ja nyt opet kehhuu kuinka on viksu ja hyvä koululainen, ahkera ja kunnianhimonen, mukava ja kaikkien kaveri, hyväntuulinen ja huumorimiehiä. Ohan se nyt äitille hunajaa korviin kuulla ku ommaa poikasta kehutaan. Ja tiiän, ettei syyttä. Oon aina ollu sitä mieltä, että ihana ku opet näkkee poikasissani näitä piirteitä, että koulunkäynti sujjuu ja siellä osataan käyttäytyä. Kotona sit näytettään tulta ja tappuraa, salamoinnit ja räiskeet. Näin sen kuuluu olla. Näin se on meillä poikasten koulu-uran ja ennen sitä päivähoitoajan ollukkii.

Menin sitte arviointikeskustelun jäläkeen poikkeemaan kahvilassa kaakaolla. Tapani mukkaan kahtelin immeisiä ympärilläni. Monta mammaa rattaita työntelemässä kauppakasseja roikotellen. Ei siittä oo kauheen kauaa, kun mäki olin tommonen tuplarattaita työntelevä äiti-immeinen. Rytmitin päivääni ruttiineilla ja poikasten mukkaan. Kiire ei ollu, ei pohintaa minne sinkoilla. Toisaalta se oli ittelle myös hyvin yksinäistä aikaa. Parisuhe ihan romuna, iskä kuoli ihan yhen äkin, uus paikkakunta, synnytyksen jäläkeinen masennus, nettipeliriippuvainen mies, vaikeet iho-ongelmat. Palijon isoja muutoksia ja juttuja muutaman vuojen sissään. Mutta mä sinnittelin. Taistelin. Ja olin paras äiti mun poikasille. Mietin vaan, pystyinkö olleen onnellinen sillon? Nauttimmaan tuosta ajasta, niinkö kaikki sitä niin painottaa. Niin. Sanotaanko näin, etten mä ny ihan täysin onnetonkaan ollu. Onneks mulla oli tuollon mun poikaset. Niitten vuoksi on aina ollu halu pysyä järissään, tolokuissaan ja kiinni elämässä. Ja he on tuonnu mulle niin järettömän palijon onnea ja iloa ja hauskuutta elämääni, ettei mittään rajjaa. Vaikka näitten kanssa on saanu vääntää ja  kääntää, valavoo, huolehtia, taistella, menettää hermonsa ja mitä kaikkee, oon mä aina siittä ollu onnellinen ja osannu olla kiitollinen, että nämä kaks oon poikasikseni saannu. 

 

perjantai, 5. tammikuu 2018

Pohintaa rajoista ja niitten puutteesta

Nää mun ropleemathan hyvin pitkälti johtuu siittä, etten ossaa laittaa ittelleni rajoja. Sehän ei meinaa sitä, että elläisin sillai holtittomasti, piittaamatta muista janiineespäin. Päinvastoin, asetan kaikki muut eelleni, piän hyvin tiukasti kontrollin omissa käsissä ja sitä rattaa. Rajattommuus näkkyy siinä, että annan immeisten kävellä mun yli, myötäilen, en halluu aiheuttaa mielipahhaa, joustan aina omista juttuistani. Rajattommuus näkkyy myös siinnä, että ajan itteni äärirajoille jaksamisessani, taistelen tuulimyllyjä vastaan, pyrin täyellisyyteen hinnalla millä hyvänsä, ettei vaan tuu kellään sanomista saatikka ittelläni. Ja nyt opettelen sitten toisaalta höllentää otetta, mutta toisaalta asettaan selekeet rajat kuinka mua kohellaan, kuinka mua kohtellee muut ja eikä vähiten minä itte.

Tännään on tapahtunnu jo kaks juttua, joita jäin pohtimmaan tähän asiaan liittyen. 

Miekkoseni vanahempi lapsonen ilimotti pari päivää sitten, että hällä on perjantaina aamulla peli 9-10. Kyssyin hältä eilen vielä asiaan varmistuksen. Kyllä, aika täsmäsi. Tänäaamuna heräsin vähän myöhemmin ja menin heti tätä lapsosta herättään. Kerroin kellon olevan varttia vaille 8 ja että sori, mutta pittää nousta reippaasti aamupalalle, että ehtii reilun tunnin päästä alakavvaan pelliin. Lapsonen mennee aamupalalle, mutustellee hittaasti, ei kiirettä. Pariin otteeseen mainihen kellosta ja vikalla kerralla jo sanoin, että kello on vartin yli 8, että nyt pittää kiristää oikeesti tahtia. Kyssyin onko äitisä soittanu. Ei oo. Okei, no ootteko sopinu mittään monelta tullee hakkeen tms. Joo, se tullee puol kympiltä. Täh? Pelishän alakaa ysiltä. Eeei, ku se alakaa 11:sta. Mut sähän sannoit et ysiltä?? Niin, mut tarkotin et yheltätoista... 

Toinenki tapahtuma tännään koskee miekkoseni lasta, tuota nuorempaa. Hän sannoo käyvänsä hakemassa äitisä luota sisäliikkavaatteet, ku tännään alakaa uus harrastus. Hän lähtee ja tullee reippaasti takasi. Täällä huomaa, että unohti ottaa mukkaansa sisäpelikengät. No hän lähtee uuestaan. Lapsosta ei kuulu, ei näy takasi. Kännykkäsä lojjuu meijän olohuoneen pöyällä. Tunti kulluu, lapsosesta ei jälkeekään. Äitisä assuu alle 500m päässä, että noppeesti käy. Soitan miekkoselle töihin ja pyyän tätä olleen lapsostesa äitiin yhteyessä lapsosen tiimoilta, että onko lähtenny kenties niitten mukkaan pelliin. Ja kyllä, kohta ilimottaa miekkonen, että juu, on se lähtenny niitten mukkaan. Kiva.

Molempien kohalla väkiselläki tullee mieleen, että mitä vattua?? Mun pittäis huolehtia nää harrastuksiisa ja kattoo näitten perrään, mutta sit mulle ei ilimoteta mittään. Ei nähä tarpeelliseksi kertoo oikeita aikatauluja tai että lähtee jonnekki muualle kuin piti. Entä jos mä en huolehtis? Ketä sitten syytettään, jos sattuu jotakin? Mua. Totta hitossa laps saa mennä äitisä kanssa minne tahtoo, mutta on se kyllä niinkin, että tämmösistä ilimotettaan. Opetettaan lapsille, että on kohteliasta ilimottaa missä mennee, vaikkei aikuinen oma vanahempi ookkaan. Ja tää on semmonen kohta,kun koen, että mut taas sivuutettaan. Mutta tällä kertaa en anna asian olla. En suostu ylikäveltäväksi. En eka ja vitosluokkalaisten lasten varsinkaan. Ehkä ei ajatelleet. Vahinkoja sattuu. Täysin ymmärrettävvää. Mutta kun tää ei todellakkaan ollu eka kerta. On näitä puitu ennenki. Jottain edistystä tapahtunukki. Nyt sentään joskus sanotaan heippa, kun lähteevät ovesta ulos. 

Tää uusioperhe-elämä aiheuttaa joutumista monniin sellassiin tilanteisiin, joissa saa olla pitämässä puoliaan. Ja se on kuulkaa haastavvaa välillä. Heleposti joutuu jyrätyksi, varsinki tämmönen rajatontappaus kuin mä. Mut opettelen toisia tapoja. 

Tässä välinpitämättömässä, sut ohitettavassa tyylissä on tosi kurjaa se tunne, mikä tästä väkisin nousee pintaan. Arvostuksen puute. Mä en ole tottuuen tai ilimotuksen arvonen. Miekkonen vettää kierrokset mun poikasista, kun he jollain tuhahuksellaan muka hyppii hänen silimille. Vaikka se on ihan täysin normaalia teinikäytöstä ja kaikessa ärsyttävyyessä just sitä. Kyllä mä mieluummin otan jonku reaktion vastaan, kuin tän että mut jätetään huomiotta, suljettaan ulukopuolelle. Ja kun tää tapahtuu omassa kotona, lissää se negatiivisuutta tässä entisestään.

Noh, tästä keskustellaan täällä meillä tännään. 

 

keskiviikko, 20. joulukuu 2017

Lähheisyys lämmittää

Istun tässä sohovalla. Meijän pienin koiraotus, tuo ihana ruttukuono nukkuu mun jalakaa vasten, niin ku aina. Mun tässä oikeella puolella mua lähinnä nukkuu kippuralla meijän isompi doggiloinen ja pienempi sit hänen vieressään tuolla sohovan toisessa päässä. Hänkin nukkuis mussa kiinni, jos vaan tillaa ois. 

Oon toennu viime aikoina monastikkin, että iliman näitä karvakorvaystiksiä ois tää syksy ollu vielä entistä rankenpi. Näiltä saan niin palijon pyyteetöntä lähheisyyttä ja ne rakastaa mua ihan just tämmösenä vajjaana kuin oon. Heijän ansiostaan liikun ees hieman ja käyn ulukona. Heijän melskaamistaan on ihana seurata, vaikka välillä menneeki hermot siihen ryskämisseen. Mut on nää otukset omilla vallottavilla persoonillaan vaan mulle niin rakkaat ja elinvoimasuutta tuovat, ettei mittään rajjaa. Iliman näitä ois elämä niin vaan tyhjempää ja värittömämpää.

tiistai, 5. joulukuu 2017

Joulukalenterin luukku 5.

Mä oon teheny mun poikasille joulukalenterit itte lähes joka vuosi heijän elämänsä ajan. Tää vuosi ei oo poikkeus, vaikka oma jaksaminen on ollukkii hilikulla koko syksyn. Mut mitäpä sitä ei lapsostensa etteen tekis.

Oon aina halunnu laittaa kalenterriin muutaki ku pelekkää krääsää tahi karkkia ja suklaata. Elämyksiä, konkreettista tekemistä, millon mitäki. Kolikonmetästystä, temppuradan päässä joku aarre, arvotuksia ja palkinnoksi saanu jottain janiineelleen. 

Tännään tonttuilin kalentereihin VAPAUDUT KOTITYÖSTÄ-kortin ja joulupukkisuklaadin. Olipahan levveet hymyt lapsosilla. Kortti oikeuttaa vappautummaan yhestä pyyetystä kotityöstä ennen joulua. Korttia ei voi käyttää oman huoneen siivoomisseen, ihan sillä, että meillä näillä kaikilla nelijällä on yhteinen huone, ni ois tosi epää et joku huilis sit siivouspäivänä ja muut rehkis. Saatekirjeeseen laitoin vielä, että kandee käyttää harkiten ylipäänsä. 

Joku voi aatella nyt, et onpa hölömö joulukalenterin ylläri, mutta itte tykkään aatoksestani ja varmuuen onnistumisestani eli reaktiot kalenterinaukasioilla oli erittäin tyytyväiset, tiiän onnistunneeni taas. Mun tekemän joulukalenterin idea on aina ollu tuottaa iloa, antaa huomioo, antaa poikasten ja nyttemmin sitte miekkosenki lapsosten käyttää luovuuttaan ja päätään ja sitä kautta saaha sit joku kiva ylläri. Ja mun poikaset on tänäki vuonna, vaikka jo teinejä ovatki, toivonneet tätä kalenteria mieluummin kuin kaupasta ostettuja. Se tuntuu äitinä ihan pirun hyvälle. Että nää mukelot ossaa arvostaa mun vaivannäkköö ja ennen kaikkee ne tahtoo muutaki ku pelekkää materiaa ja karkkia. Tällä kaikella on myös se aatos takana, että tää on jo osa sitä joulua ja joulumielen kohotusta.

Onneks taas jaksoin alakaa tätä vässäämään tänä vuonna kaikesta shaibasta huolimati. Tästä saan ittekki illoo, tosi palijon.

  • html


    Tampere hierontaa