perjantai, 16. elokuu 2019

Suruni on menny etteenpäin

Iskäni kuolemasta tuli tällä viikolla pari päivää sitten 13 vuotta. Iskäni kuolema tuli mulle aikannaan erittäin suurena shokkina, se tapahtu niin äkisti. Oon surru vuosien varrella hänen menettämistään hyvin laajalla tunneskaalalla. Ja koska en saanu pittää häntä elämässäni kuin hänen viimeset 8 vuotta erinäisten musta riippumattomien syijen takia, oli hänen ennenaikanen kuolemansa ihan jäätävän raju menetys. 

Joka vuosi hänen kuolinpäivännään oon kuunnellu tietyt biisit, oon ollu lohuttoman itkunen ja tuntennu viiltävvää kipua syämmessä. Näitä ton kaltasia päiviä on muutamia pitkin vuotta myöskin. Varsinnii sillon,ku elämässäni tapahtuu jottain merkittävvää. 

Tänä vuonna hänen kuolinpäivännään tunteeni oli hieman erillaisemmat. Heti silimät aukastua kyllä tiesin mikä päivä on kysseessä, mutta tunteet ei lähtenny heti viemään alaviistoon. Päivän aikana koin jopa ilosia asioita, jotka otin avosylin vastaan. Tuntematta jäläkeenpäin ees huonoo ommaatuntoo. Kun sitten yhessä kohtaa alako mieli pyöriä enempi iskässä, annoin surun tulla, annoin kyynelten valluu poskilleni ja nuoremman poikaseni ollessa tilanteessa mun kanssa, puhhuin hälle iskäni kuolemasta, vastailin hänen parriin kysymykseen rehellisesti ja rauhallisesti, kuunneltiin yhessä yks biisi. Ja se haikein hetki meni siinnä. Illalla halusin koko perheen sammaan iltapalapöytään, johon sytytin kynttilän palamaan. Aiheesta olin meinannu puhua perheelleni, mutta tunne ei ollukkaan semmonen, että puhetta oisin halunnu tuottaa. Se oli täysin ok. Ja kun sitten ennen nukkumaanmennoo puhalsin kynttilän sammuksiin, sannoin iskälle hilijaa mielessäni kuinka häntä yhä ikävöin ja että on mulle edelleen hyvin rakas. Tunteet ei kuitenkaan lähtenny lohuttomuuteen tuossakkaan. Se oli hilijanen hyvä kaunis hetki. 

Nyt on semmonen tunne tuosta koetusta päivästä, että suruni on mennyt etteenpäin. Oon alakanu viimein hyväksymmään iskäni kohtalon, mun kohtalon isättömänä, ja oon alakanu olleen omasta elämästäni enemmän kiitollinen, ja iso kiitoshan siittä asiasta kuuluu mun iskälleni, tietty. Kaikesta huolimati. Hän on toinen niistä henkilöistä, jokka mut on tälle pallolle pyöräyttänny.

<3 Iskä <3

¨Maailma on kaunis¨-Irwin Goodman

keskiviikko, 14. elokuu 2019

Uusia havaintoja

Hassua. Maanantain agressionpurku siivoomalla ja päätöksien teko rajata asioita. Eilisen pahanolon ja ahistuksen purkamista kirijottamalla tänne. Tännään olo on rauhallinen, oon touhuillu pikku juttuja, kävin päiväuinnilla tuossa tihkusatteesta huolimatta, nyt hitusen väsyttää, mutta olo oikein ok. Konkreettista ja täysin selekeetä mikä johti mihinkin ja mitä siittä sitten seuras. Ei epäselevyyksiä nyt. Tää on erittäin huojentavvaa huomioitavvaa ittellä. Kuukausiin eka kerta, kun tuntuu tältä. Tältä, että jottain on jo tapahtunnu, jottain merkittävvää mun toipumisessa. Oon tuntennu nahhoissani jo muutamia viikkoja, että jottain on alakanu tapahtua, mutta nyt kun tätä elämätä tässä taas tapahtuu ja kuinka oon niihin reagoinu ja niistä menny etteenpäin, on ihan älyttömän huojentavvaa tietoo mulle. Ihan huikeeta olla kökkimättä paikallaan. Ja ei, en haihattele, että tää oli ny tässä ja ens viikolla kokopäiväduuniin takas ja rallatiraipaa. Jalat maassa, järki päässä, rauhallisesti, mutta päättäväisesti kohti tulevia huomisia. 

tiistai, 13. elokuu 2019

Lievää alapainetta

Sain eilen kuulla lekuriltani, jotta mun verikokkeissa oli aavistus rasvamaksaan viittaavaa ja paastosokerit hieman koholla. Ja oikeesti vaan hieman. Toinen maksa-arvo oli ollu täysin normaali. Ja koska en juopottele tai käytä mittään lääkkeitä, maksani rasvottuminenhan johtuu ainoostaan lihomisestani. Samoin sokeriarvonnousu. No, lekuri määräs sokerirasitustesteihin. En oo saanu aikaseks vielä varata labraan aikaa. Ahistaa.

Vaikkakin mun järkeni sannoo, jotta mittään hättää ei oo. Nää nyt tulleet lukemat on tosi pieniä ja täysin käännytettävissä oikeeseen suuntaan. Ilman lääkkeitä. Mä tiiän sen. Oon opiskellu aiheesta ja lukenu siittä myöskin muuten. Ollaan miekkosen kans jo muutettu ruokalinjaa kotona parempaan suuntaan ja oon kivasti päässy jo kävelyillekkin. Ens viikolla alotan burleskin (!!!!) ja toivon mukkaan pikku hilijaa saan alotettua taas kotona jumpat. Eli askeleet on jo tässäkin otettu harhapoluilta toiseen suuntaan.

Silti! Silti tää nyt kalvaa mun mieltä ihan kamalasti. Eilinen agrenpurku helepotti tämännii asian sulattelua, mutta aatokset pörrää kiihtyvällä tahilla päässä ja ahistus nostaa päätään. Ja se mikä mua tässä kalvaa kaikkein eniten on häpeä ja epäonnistuminen. Mä oon niin läski, että mulle on käyny näin. Oon ittelleni aiheuttannu tämänkin. Mä oon kaikesta tiiosta huolimatta antannu itteni lihhoo yli satakiloseksi läskiläjäksi jättämällä liikkumisen kuin seinään ja ahmimalla sohvan nurkassa kaksin käsin. Mä s****nan pälliaivo oon häppeeksi kaikille ja kaikelle. En piä ittestäni huolta, vaikka tasan tiiän kyllä mitä pittäis tehhä. Tietoo on. Kokemusta on. Ja silti mä oon tässä jamassa. Menossa kohti insuliinipiikkejä ja amputoituja varpaita. AAAARRRRGGGHHH!!!!!!! V***U!!!!!

Nyt jumalavita nainen!!!! Turpa kiinni ja hengitä!!!!

123456789....... Huokaus. Ja toinenkin.

Noni. Kokkeillaanpa uuestaan..

Niin. Tuo mitä tuonne ittestäni sätin, on ikävä kyllä sitä puolta ittessäni, mistä opettelen päästään irti. Meinasin deletoija ne pois, mutta oon nyt rehellinen nuistahhii ajatuksistani. Opettelen hyväksymmään itteni ittenäni ja olleen sinut kroppani kanssa. Oon joo lihonu viimesen kahen vuojen aikana edellä mainituilla tavoilla, tilanne ei kuitenkaan oo millään tasolla lohuton. Juu yli 100 on paino, mutta oon näistä lukemista tiputtanu kerran aikasemminki painoani 30 killoo. Juu, sillon olin reilusta alle 30v, nyt oolmoust 40, mutta ei se mahotonta oo nytkään. Toisaalta mun taustalla ja tän hetkisellä voinnillani itte laihuttaminen on kielletty. Eli en puhu laihuttamisesta, puhun elintapojen muuttamisesta. Semmosesta, että löyvän sopusuhtasen tavan liikkua ja syyä, ja sitä kautta jos/kun paino tippuu niin hyvä, mutta itte painon tiputtaminen ei oo se pointti, vaan että oon kivuton, virkee ja oma itteni. Kaikenmoiset kuurit ja dieetit on kiellettyjen listalla. Teen itteni ihan sekopääksi niillä ja ne aiheuttaa vaan lissää solomuja tähän mun jo valamiiksi sotkusseen pääkoppaani. Että otettakkoon nää verikokkeitten tulokset nyt pikku potkasuna pepulle tälle jo otetulle tielle.

Nyt jatkan hengittellyyn keskittymistä kotvasen ja nostan persaukseni sitten tästä sohovalta ja kattellaan mitäs sitä sitten alakais. Kiitos, kun sain purkaa. Helepotti alapainettani kovasti.

<3

 

 

maanantai, 12. elokuu 2019

Huh, ku helepotti!

Äitin kanssa viestiteltiin aamusella ja kaskas, siittä sainnii sellatteen verenkiehahuksen, jotten taas hetkeen. Mutta ekaksikkii en lähtenny siihen hänen provoon mukkaan, neutraalisti vastasin vikkaan viestiin ja tokaksikkii tyhjäsin meijän jääkaapin ihan tyystin ja sit hinkutin sen ekka putipuhtaaksi ja sen jäläkeen oli vielä kiukkua jälellä, ni hinkkasin keittiön. Eipä oo hetkeen ollukkaa nuin siistiä tuolla :D Hiki päässä hinkuttelin menemään, huuatin mussiikkia kovemmalla, ku aikoihin ja keskittyin vaan siihen jynssäämisseen. Ja voi vide, miten hyvä viilis siittä tuli! Siittä, että purin agreni heti ulos ja siittä, että meillä on himpskatin puhas jääkaappi ja keittiö! 

Sain mieleni niinki rauhalliseksi, että pystyin ottaan neutraalisti vastaan miekkosen puhelinsoiton, jossa hän omin päin kumosi taas yhen yhessä sovitun asian koskien kaikkia lapsia, niin että hänen poikansa kohalla joustettiin. Oon jo pitkään hyväksynny sen tosiasian, että meillä on omat lapsemme eli on mun ja on hänen. Oon jo sinut sen asian kanssa. Nyt on itäny jo jonnii aikaa myöskin se, että annan miekkosen ja hänen eksänsä olla vastuussa heijän lapsistaan. Lakkaan ressaamasta näistä ja annan heijän toimia heijän lasten kanssa niinkö parraimmaksi kahtoovat. Päävastuu on tietty itelläni omien poikasteni kasvatuksessa, se on sinällään ollu mulle aina täys ittestään seleviö, vaikkakin oon koittanu jakkaa vastuuta hitusen muillekkii, koppia ei vaan tunnuta oikeen otettavan. Ja se on ihan ok. Mulla on keskityttävä niihin juttuihin, joihin mulla on mahollissuus vaikuttaa. Nää mikkä on toisten käsissä, on heijän käsissä, halusin tai en. Mä opettelen siihen, että turhat ootukset ja oletukset jätän pois. 

Oon tässä, jos ja kun mua tarvittaan, mutta ossaan pysyä loitommalla, jos ja kun ei tarvita. Siinäpä vasta hyvä tähtäin.

perjantai, 9. elokuu 2019

Uusi arki, jee!

Niin ne taas muksut läks koulutaipaleelle. Nyt meiltä on edustus kaikilla yläkoulunluokilla, kun toinen bonuksista alotti seiskalla. Toinen bonus alotti kolomosen musaluokalla. Mun poikasethan on nyt kasilla ja ysillä. Ysiluokkalainen alotti kouluvuotensa hankkimalla ittelleen TET-paikan 600km:n päästä.. Niin se alakaa hahmotella omia polokujjaan pikkuhilijaa mun esikkoni.

Arki tarkottaa myös sitä, että bonukset on tasasesti joka toinen viikko meillä ja tietty poikasetkin vaan joka toinen viikonloppu iskällään. Tosin esikko harvemmin omasta tahostaan. Mutta kiva saaha taas rytmiä tähän touhuun. Vaikka kesälomat on kivoja ja tullee aina ihan tarpeeseen nekin, niin kyllä vaan arki ja ruttiinit passaa mulle oikeinnii hyvin.

Ommaan kaaokseeni arki ja rajat ja ruttiinit tuo rauhaa ja mun on vaan heleppo olla. Lomilla on jatkuvvaa ohojelman keksimistä, porukkaa tullee ja mennee, nukutaan ja valavottaan miten sattuu ja ympäri kämppää, jatkuvvaan tarttee olla keksimässä mitä syyän ja sitä olla tekemässä jasensemmosta härdelliä.

Arki rules! Näin se vaan on :D

  • html


    Tampere hierontaa