maanantai, 21. lokakuu 2019

Maanantaiaamun etiikkakeskustelua

Syysloman jäläkeinen eka maanantaiaamu, pauttiarallaa kello 8:35 meijän keittiössä ysiluokkalaiseni teki ussanläksyjään ja mä keittelin meille aamupuuroo silimät sirrillään...

Poikaseni: Äiti, mun tarttee haastatella sua tähän etiikantehtävään...

Mä: okei, no haastattele vaan

P: Mitkä on sun elämänarvot?

Mä: öööps... Perhe, terveys niin fyysinen kuin psyykkinenki ja sit luonto ja eläimet...

P: Miten toteutat näitä arvoja?

Mä: Noooh... Huolehin omasta terveyestäni, jotta pystyn pittään perheestäni mahollisimman hyvän huolen. Luonto ja eläimet antaa tähän voimavaroja. Kun itte on kunnossa, niin pystyy panostaan kaikkeen muuhun mikä on ittelle tärkeetä... 

P: Mitä elämänohjeita oot vanhemmiltasi saanu?

Mä: No, empä kyllä liiemmin mittään ihmeellisiä... Ukilta, että opiskeluun täytyy satsata...

P: Mikä on sun mielestä elämäntarkoitus....

Mä: No tuotatuota... :D (en ees tarkalleen muista mitä oon vastannu... mut jottain elämänmakusta elämää, ittestään huolehtien ja toisia auttaen pääseen sammaan ja olla omille poikasille paras äiti, joka tukee aina koko heijän elämänsä ajan)

P: Minkä elämänohjeen tai moton haluat antaa mulle?

Mä: No voi jösses... Eiku paranee.. No ihan ehottomasti ainaki semmosen, että mitä valintoja elämässä tuleekin vastaan, niin kuuntele sisintäs ja tee päätökset niin, että tiiät niitten olevan sulle oikein. Sillon ne ei voi mennä kaameesti pieleen.

Poikanen sillä aamulla väsäsi tehtäväänsä loppuun, ku tännään oli kuulemma palautus ja iskälle ei muistannu ottaa monistenivaskaa mukkaan... Noh, koulusta ku tuli,niin naureskeli vaan, että perjantaina on vasta vika palautuspäivä, että turhaan kiirehti.. :D No ompahan ny tehtynä :D

Ja olihan tuo ny ihan kivvaa aivojumppaa heti viikon- ja päivänalakuun, suosittelen :D

lauantai, 19. lokakuu 2019

Mukavan hilijasta

Meillä on nyt taas tää kouluvuosi menossa, jollon muksut on toisilla vanhemmillaan syys- ja talvilomansa. Miekkonen on iltavuorossa tän viikkoo ja itte jo kerkesin olla pari yötä ystävän luona jeesimässä, että he pääs pikkureissun tekkeen perheenä. Vaikkaki miekkonen on siellä iltavukissa ollu, ni on ollu mukavat pari päivää ja nyt vielä huomisseen iltaan asti ollaan kaksin. 

Oon käyny lenkillä koiran kanssa, kattellu ohjelmia rauhassa, välillä jottain huushollausjuttuloitaki teheny. Miekkonen ko on tullu töistä kottiin, ollaan löhöilty kaksin sohovalla, oltu lähekkäin, hassuteltukki, puhuttu ihan asiaaki. On ollu tosi rento ja kiva tunnelma. Julumetun pitkän ajan jäläkeen meillä on taas hyvä olla yhessä. 

Nyttenni miekkonen koisii vielä yläkerrassa, mä jo tulin alas nauttiin hilijasuuesta. Isompi koiruli nukkua tuhnottaa tossa melekeen kylessä kiinni, kissa tekkee kiikkustuolissa aamupesujaan. Takapiha on ihimeen hilijanen. Tavallisesti siinnä on juoksennellu meijän pihakurret vuoron perrään jemmailees käpyjä ja talitintit ym. tirpitsat lennelly ees taas heti aamusta lähtien. Liekkö nukkumassa vielä? Lämpöasteita kuitennii sen lähemmäs kymmenen, toki vettä tihhuuttaa. On ne tämmösillä kelleillä ennennii viipeltänny. Joskopa ne kohta tulis viihyttään taas mua...

Luksusta on tämmönen aamu. Ei mittään ylimääräsiä ääniä. Ei kiirettä. Olo on mainio. Oma pääki suht levollinen, kropassa ei ylimääräsiä tuntemuksia. Kaikki on hyvin. Just nyt. Ompa mukavata :)

perjantai, 18. lokakuu 2019

Millon musta tuli aikuinen?

Pitkästä aikaa vähä näitä muitaki pohintoja, kuvvaa pelekkää mielenterveyttä...

Tuli ihan yllättäin tossa tiskaillessani tuo otsikon kyssäri mieleeni.  Liekkö siks, ku tuli tossa Areenasta katottuu semmonen sarja, jossa nuoret aikuiset muutti yhteen ja kuvasivat sitä ekaa puolta vuottansa.

Ittehhän oon muuttannu kottoo pois 21 vuotta sitten kutakuinkin näitä main, eli piirun verran alaikäsenä. Muutuinko aikuiseksi jo sillon? Jaa-a...

Tulinko aikuiseksi-aikuiseksi sillon, ku musta tuli äiti? Kun menin ekkaa kertaa naimissiin? Vai kun sain ekan vakityöni? Vai kun täytin 30? Taikka kun erosin? Vaiko millonkakö? 

Matkan varrella jossainhan tää on näin menny, että semmonen nuorenihimisen maalima on auki- asenne on karissu pois, arki on laskuineen, ruoanlaittoineen, kaikemmoisine arkihommeleineen kasvattannu aikuiseksi.. Ihan huomaamattaki... Toki oon ollu omatoiminen jo monta vuotta asuessani lapsuuen perheessäni. Pakkohan sitä on ollu. 

Mutta emmä oikeen ossaa aatella itteeni jotenni Aikuisena. En vieläkkään, vaikka kohta se seuraava kymppi pyörähtääki. Mä oon vaan mä. Aikalailla iätön. Omasta mielestäni. En koe olevani mitenkään nuori, en vanaha. En keski-ikänen, en oikeen minkään ikänen. Mä vaan oon mä. 

Mut jossain kohtaa musta tuli se äiti, vaimo, aikuinen nainen, joka tietää aikuisten asiat, joita ossaa sit omille muksuilleen jakkaa ja heitä tukkee ja opastaa... 

Hassua...  

torstai, 17. lokakuu 2019

Pakkojatkoa edellisseen....

Hih, olipahan sevverta omiaki ajatuksia liikauttavvaa juttua tuo äskönen vuodatus, jotta pakkohan tuo oli tulla jatkaan ja tarkentaan vielä.

Eli siis koen nää päänsisäset höpinät silläkkii jo ittessään alakanneen ahistaa, ko mä oon ruennu uskaltaan ottaan ne asiat puhheeksi ihan tässä oikeessa elämässä. Oon saanu väyliä tuua ne ulos kirjottamalla ja keskustelemalla. 

Vuorovaikutus lienee se oikee sana mikä auttannu. Kaikupohoja, peilauspinta. Elävän toisen ihimisen ajatus, mielipide, vastaus, näkökuluma. Elleet, äänensävyt. Tunteet. 

Samalla tavalla, kun tässä vaientelen menneisyyestä kaikuvia muhun kohistunneita kritiikkejä, mollaamisia, alentamisia, kiusaamisia, väkivaltaa. 

Samalla tavalla alan vaientaa näitä päänisisäsiä muhun nyt jo väärällä tavalla vaikuttavia jorinoita. Nehän myös aina kaiuttaa nuita muitten mulle syöttämiä juttuloita. 

Nonniih, nyt. Saimpahan tänki ny vielä ulos :D

 

torstai, 17. lokakuu 2019

Hämmentävvää, etten sanois...

Vuosien varrella oon kehitelly ittelleni jos jonnii moista seleviytymiskeinoo elämän heitellessä etteen millon mitähii. Ahistusta aiheuttavia konflikteja kiertelin viimesseen asti ja hankalia keskusteluja kävin etukätteen ja jäläkikätteen päässäni läpi, jotta saisin perspektiiviä, jotta saisin ne keskustelut käytyä ees jotenkin. Koska koin, etten voi niitä käyä näitten ihimisten kanssa oikeesti. Syystä tahi toisesta. Todellisia ja kuviteltuja esteitä. Tää keino sai mut pääseen ahistavista asioista yli siinä hetkessä. Pystyin lohuttaan itteeni, pitään puoliani. Näitä ¨keskusteluja¨päässäni oon käyny pääasiassa ollessani kävelyllä ittekseni. Nyt huomaan tän keinon kääntynneen mua vastaan. Tämännii keinon, niinkö monen muunki.

Huomaan näitten ¨keskustelujen¨ hyvin negatiivisen sävyn. Sen kuinka niillä saan itteni hyvin kireeksi, jopa kiihtyneeksi. Tää keino ei tuo ennää lohtua, ei auta pääseen ahistuksesta erroon. Tää on liian sisäänpäinkääntynyttä. Aivan liian negatiivista. 

Eellä mainittu voi kuulostaa ulukopuolisesta ihan pipipäätouhulta, mutta puolustuksekseni voin sannoo, että aina oon kyllä erottanu mikkä keskustelut oon käyny ihan oikeesti ja aina oon tiedostannu, että höpöttelen ittekseni niin sanotusti. Vaikkakin hilijaa pääni sisällä. En siis kuule ääniä, en nää olemattomia otuksia ympärilläni.

Mieleeni on on tullu tän huomion myötä myös ajatus, voiko tää olla esimerkiksi yksi merkittävä syy siihen miksen oo pystynny, saanu lähettyä, ennen niin rakkaille ja tärkeille pitkille kävelylenkeille pitkään aikaan, muuta kuin satunnaisesti? Uskon näin hyvin vahvasti.

Nyt sitten oonkin alakanu kääntää tietosesti ajatukseni koiralenkillä ihan muihin juttuihin, havainnoin ympärillä olevia asioita, katkasen ajatukseni, jos ne kääntyvät johonki negatiivisseen. Uskon tän auttavan ja saavuttavani sen, että jonain päivänä huomaan käyneeni lenkillä tyhyjällä päällä, eli saan pääni jatkuvan ajatuksen virran katkeemaan. 

Oon alakanu myös aatella, että tässä on vastausta mikä siinä äitin niin kovin negatiivisessa aattelussa ärsyttää koko ajan enempi ja enempi. Tunnistan varmastikkin äitini tavassa kärkkäästi puolustaa, nostaa kaikki huonot asiat esille ynnämuut juurikin tuon oman pääni sisällöksi. Jos ei kokonaan, niin saman tyyliseksi ainakin. Ja viime aikoina se mun oma aattelu, se mistä nautin, mitä ittelleni haluan, minkälaiseksi haluan tulla ja millanen oon, on koko ajan kirkastunnu ja sillä kavahan, kun huomaan minkälaiseksi tullee nuilla mun vanhoilla keinoilla seleviytyä. Aikannaanhan se oli erossaniki niin kirkkaana se, että olin muuttumassa ilottomaksi ja elottomaksi, katkeraksi. Ja sitähän en toellakkaan halluu. En sillon, en nyt. 

Elämässä tapahtuu palijon epämielusta ja negatiivistakkin, en tietenkään sitä kiellä enkä tarkota, että en saa koskaan aatella mittään negatiivisia asioita. Halluun löytää semmosen tavan ja tilan ittessäni, jossa voin suht neutraalisti nuita käyä läpi. Tottakai vihaa saan tuntee, mutta semmonen siinä rypeminen, turha ittesä ylivirittäminen negatiivisuuteen, semmosesta tahon päästä erroon. 

Halluun olla semmonen, kun mä koen pohjimmiltani olevani. Hyvin paljon tunteva, räiskyväkin tyyppi välillä. Halluun kyetä näyttään kaikki mun tunteet iliman turhaa ääripäästä toiseen seilausta. Tarkotan janalla tunnen älyttömästi - en tunne mittään. Suht sopivasti kaikkee, se ois hyvä.

Ja siis otsikkoon liittyen, se mikä hämmentää on se, että minust on jotensakkii tosi hassuakin se kuinka vauhilla nyt taas oon näitä oivalluksia teheny. Viime viikot on ollu tosi monenmoista hyrskynmyrskyäkin, mutta kaikista kiemuroista on ollu apua, ne on aukassu niitä kuuluisia solomuja. Monen monta. 

Tasasempia aikoja ootellessa. Tasasemmalla tarkotan sitä, että elän elämääni iliman näin järisyttävän konkreettista tietosuutta näistä kaikista juttuista mitä käyn läpi. Nää askelleet on kuitenni mun tallattava tavottaakseni tuon päämääräni. Tääkin tietosuus rauhottaa kovasti.

 

 

  • html


    Tampere hierontaa