maanantai, 10. helmikuu 2020

Vapauttava työviikonloppu

Olipahan haipakkata viikonlopun töissä, kun tupa täynnä kaikenmoista karvaturria ja töppöjalakaa. Mutta ei se tunnu missään moinen aherrus, kun saa tehhä sitä huippistyypin kanssa. 

Olin siis koko viikonlopun ystikseni luona, joten töitten ohessa ehti pölijäillä, parantaa maalimmaa, nauraa veet silimistä tursuten, suunnitella tulevaa ja höpötellä niitä näitä. Oli kyllä todella vapauttavvaa. 

Mulla oli kyllä onni myötä, kun pääsin tuonne työkokkeiluun. Ihan huikee ympäristö toipua takas työkuntoon. 

Ja perjantaina tuli myös tieto, jotta muuttaa pääsen kuun lopussa. Huh. Helepotushan se on. Saaha selekyyttä ihan kaikkeen.

Jotta vaikka nyt onnii vähä nuutunnu olo kuu-ukon heräteltyä taas pitkin yötä, (toissa yön esitti semmosta unishowta, että meno ois heikompaa hirvittänny) niin mieli on aikast kevyt ja mukavalta tuntuu, kun saa tän päivää olla vaan. 

Mukavata viikonalakua kaikille!

keskiviikko, 5. helmikuu 2020

Taas tasottuu

Tunnekuohut on taas näköjään tasottunnu siittä pettymyksestä, kun en päässykkään vielä muuttaan. Viikkohan tuossa menikin kaikenmoisessa myllerryksessä. Tännään heräsin ihimeen virkeenä ja koko aamun tässä touhuillu jo kaikenlaista. Eilen aamulla oli vielä vähä hankallaa itteni kanssa, mutta iltapäivästä se jo lähti helepottaan. Kuntonyrkkeilyssä sain hikkoiltua ihan huolella paskaa kehostani vielä illalla ulos ja sen jäläkeen olikin jo hyvinnii auvosta. 

Vaikka tossa oli muutamana päivänä aikamoista ahistusta, niin onnekseni ne ei äitynny panniikkikohtauksiin. Ei lähellekkään. Se antaa taas toivoo, että homma on jo aika hyvästi palanssissa. 

Poikasissani huomaan, että heihin tää alakaa kans jo vaikuttaa negatiivisesti. Molemmilla jonnii asteista uniongelmaa, nuorempi teini on tosi kärttynen. Esikon kanssa saa pitkästä aikaa vääntää. Kaikki tää nyt tän muutonviivästymisen tultua ilimi. Silläkin toivon, että mulle soiteltas sieltä ny mahollisimman pian, et muuttopäivää pukkais. Päästäis kaikki asettuun aloillemme ja uuteen arkeen. Kaikki saatas ommaa tillaa ja rauhaa.

Vaikka saan itteni näihin tilainteisiin tasottuun ja soppeuvun, niin kyllä mä huomaan, että tietynlainen väsymys koko tähän tilanteeseen alakaa nousta. Eikä se varmastikkaan oo mikkään ihimekkään. Toivon vaan hartaasti, että koko tää asumishomma ratkee nyt ennemmin kuin myöhemmin. Ettei mun toipuminen lähe millään tasolla taakseppäin. Että mä tällä suunnitelmalla voin edetä ja olla kokopäivätyökykynen huhtikuun alussa, tai no oikeestaan maaliskuun puolivälissä. Tartteis alakaa funtsia jatkookin. Energiaa on jo ollu sevverta tässä, että pikkasen oon uskaltannu kattella työpaikkoja. Nyt pittää vähän miettii myös tätä tulevaa ainoon aikuisen pyörittämmää elämääkin. Vaikka poikaset on jo ysillä ja kasilla, niin ei ne voi kaikkia iltoja keskennäänkään olla. Että työ tartteis olla sit semmosta, että kotonakin voin olla silloin ku poikasetkin. Mut en kerrää ny siittä ressiä, asia ja askel kerrallaan tässäkin. Mulle riittää nyt, että oon alakannu näitäkin funtsiin.

Nyt on taas onneks semmonen suht levollinen fiilis, positiivista mielenvirtaa liikkuu ja kropassa tuntuu mukavasti eilinen nyrkkeilyreeni. Näin. 

 

 

maanantai, 3. helmikuu 2020

1.2.

Lauantaina matkasin bussilla töihin sen tunteroisen. Oli kauan aikaa keskittyä ommiin ajatuksiin. 1.2. sisältää isoja muistoja. Ja niitä aloin kellailla.

Muistin kuinka 17 vuotta aiemmin olin sinä sammaisena päivänä solominu ekan avioliittoni. Muistin kuinka olin nuori, kaunis ja onnellinen silloisen kokemuspohjan ja käsitykseni mukkaan. Kuinka oli pakkasta sen reipas 30 astetta, todella kaunis talavipäivä. Kuinka pakkasen takia joutu moni vieras perumaan tulonsa, ku autot temppuili.  

Muistin kuinka sammaisena päivänä seittemän vuotta aiemmin oli mun ja exän 10v-hääpäivä ja poltettiin eron merkiksi taikka kunniaksi mun häämekko ja muuta häihinliittyvvää pihalla hienossa kokossa. Kuinka se sinä päivänä sitä rovioo kahtellessa vieritti ison kiven mun sisältä ja liikautti taas askelleen etiäpäin. Tiesin tehneeni oikeen päätöksen halutessani erota. Siinä liekeissä palloi kaikki se tuska ja pettymys, joita olin vuosia saanu kokkee siinä avioliitossa. Se on mun elämäni yks puhistavimmista hetkistä.

Siinä bussissa istuessani nousi iso harmitus siittä, että 1.2. ei ollut tuonu mulle sitä tänä vuonna mitä piti. Sen piti olla (teatraalisesti) se päivä, kun herrään ekan yön jäläkeen uuessa kotona ja taas elämäni ois liikahtannu askelleen etiäpäin. Vaikka en oo vieläkkään sitä mieltä, että suunta on ihan täysin oikee, mutta se on etteenpäin. Tullee se päivä vielä, en vaan ossaa tarkkaa päivää sannoo.. Ootellaan..

Lauantaina huomasin myös, kuinka viime päivien tunnekuohut oli taas päässy mut väsyttään. Se on hyvä siis aina päästä ottaan ettäisyyttä ees hetkeksi, jotta näkkee missä mennee ittesä kanssa. Tartteis keksiä nyt ootteluajaksi jottain järkevvää tekemistä, jottain mikä veis omat aatokset aina ihan muualle. Se antais lisävirtasta ja pittäis pään aatoksista tyhjempänä.

Millekkähän sitä alakais....

torstai, 30. tammikuu 2020

Ristiriitasta

Miten voikin olla ristiriitaset viilikset taas... Kun toisen pettymys ja alakuloisuus saa oman syämmen huolesta kallelleen, mutta et voi kun jottain laimeeta sannoo.. Kun sun syän huutaa koskettaan toista, antammaan lohtua, olleen hyvänä, jotta toiselle tulis ees vähän parempi mieli. Mutta sä et voi tehhä niin... Koska se toinen ei taho sun hellyyttäs... Se on kuulkaas ihan vitun raastavvaa... 

Sit sä yrität olla poissa näköpiiristä omassa kotonas, jotta toinen saa olla rauhassa. Ja seki tuntuu pahalta..

Seuraavaksi kun yrität jottain ottaa puhheeksi, ni toinen on ihan älyttömän kirree ja sit säki oot.. Ja koko homma mennee taas riitelyksi. Turhaksi riiaksi mikä on viimenen asia mitä tahot, eikä se riita auta mihinkään. Ja se riiteleminenkin tuntuu ihan kamalan pahalta.

Teet niin tai näin, kaikki on perseellään silti. 

Ja tää tunnesekametelisoppa vain ainoostaan siksi, että se toinen tahtoo susta erroon ja sä vielä rakastat sitä..

Niin. Kyllä se rakkaus vielä joku päivä kuolee multakin lopullisesti. Siihen asti mun on vaan koitettava sluibailla täällä iliman suurempia törmäyksiä mihinkään suuntaan.

 

keskiviikko, 29. tammikuu 2020

Mielen ja kehon junanraiteet..

Oon joskus täälläki kirjotellu miten mulla menny niin, että jos tännään tapahtuu jottain isompaa, ni sen tunnen kehossa huomenna voimakkaana väsymyksenä. Nää on tasottunnu hurjasti männä kuukausina ja ne ei oo ennää ollukkaan mun mielen etualalla pitkiin aikoihin.

No eilen sain tuta taas ihan huolella tän. Maanantain mielenjumppaaminen alakulosta- ja virreestä paremmalle mielelle ja hyvvään energiseen mennoon ja taas sukellus pettymyksen kautta, kun muuttohommat siirtykkii. 

Eilinen päivä oli aikoihin huonoin päivä. Aivot oli koko päivän ihan jumissa, tuntu, etten herrää koko päivänä. Kehon sain liikkeelle lähinnä pakottamalla. Laitoin voinnin unilääkkeen piikkiin ekaksi. Silläkin, että oon jo pitempään samalla annoksella sitä ottannu, eikä se normisti tommosta mulle tee.

Illalla nyrkkeilyn jäläkeen makkoilin rauhaksiin yksin saunassa ja mietiskelin kaikenmoista. Kellailin asioitani taakseppäin ja tajusin tosiaan mistä onkaan kyse.

Mä oon edelleen toipilas. Miten sen niin herkästi unohankaan, ku vointi muuttuu paremmaksi? 

Energiaa mulla on ollu viime aikoina ihan mukavasti, panniikkikohtauksia ei oo ollu kuukauteen. Ahistukseni saan piettyä hyvin poissa. Elän hetkessä, annan tunteitten virrata. Teen mukavia asioita, leppään, nukun ihan ok. 

Näitten kaikkien asioitten totteeminen, että näin nää nyt just on, auttaa. Ne rauhottaa mieltä. Se, että voin toeta näissä menneeni etteenpäin, näin on viime ajat ollu ja sit myöskin sen toeta, että tuommoset päivät aiheuttaa vielä tuolla mittakaavalla oireilua uupumuksesta. 

Ei sen kummempaa, ei sen ihimeempää. Pelkkä tsekkaus ittelle missä meen tällä hetkellä.

Tämmösillä raiteilla mun mieli ja keho puksuttaa tässä kohtaa.

 

 

 

 

  • html


    Tampere hierontaa