keskiviikko, 15. tammikuu 2020

Pikkuhilijaa tolopillaan

Aika korjaa, lyhytkin aika.. Sen taas saannu huomata. Kun alaku shokista selevisi ja rupes järki taas juokseen, se helepotti heti. Kun alako saaha selevyyttä asioihin, se helepotti huomattavasti. Kun alloin taas kirjottaa päiväkirjaa, se auttannu tosi palijon. Pakkaamisen alotettua eka nousi ahistusta, mutta sennii sain heti käsiteltyä ja annan tunteitten virrata mahollisimman avoimena pakatessa, ni se auttaa tosi merkittävästi, eikä ne ahistukset pääse kasvaan liian massiivisiksi. Kolomeen viikkoon kohta ei oo ollunna paniikkikohtauksia. Myös asiasta kertominen ihimisille auttaa, salailu aina pahentaa.

Mikkään ei sinällään oo muuttunnu, edelleenkin mua kohellaan kuin se olisin minä kun tehny hälle jottain pahhaa. Koitan antaa näitten tilanteitten olla provosoimatta mua, laihoin tuloksin välillä. Huomaan nuissa tilanteissa vanahojen paskojen kokemusten puskevan pintaan luoden hättää. Koitan sitä työstää rauhottelemalla itteeni ja tuomalla itteeni tähän hetkeen takasi. 

Jos tästä joulupommista on ny ollu jottain illoo, ni se on kyllä ehottomasti ollu vattaoireitten helepottaminen ja sitä myöten ylemmääräsen turvotuksen laskeminen ja näin ollen senttikaupalla ja kiloittain kropasta poistunein kiloin. Vaatekoko pienentynny pari numeroo, syksyllä takki joka ei menny kiinni lähellekkään mennee mainiosti kii ja jää tillaaki. Rintsikat saa sittoo kohta kiinni... 

Ruokahalu pikkuhilijaa alakaa palata, mut annoskoot on kyllä pikkuset. Mut syön! 

Lääkkeillä nukun ihan ok. En tarkotuksella jätä niitä nyt ennen muuttoo pois, ettei nyvvaan tuu siinnä asiassa mittään takapakkeja.

Jotta askel ja päivä kerrallaan täällä emäntä alakaa päästä tolopilleen ja asteltua elämässänsä etiäpäin... Syän on kaipuusta ja surusta yhä tuskissaan, mutta ennää en itke päivittäin vuolaasti, ni seki lienee hippasen jo parempana...

lauantai, 4. tammikuu 2020

Pienillä askelilla kohti parempaa

Vuosi vaihtui, elämä muuttui.. Niinkin siis voi sannoo.. Uus mahollissuus mennä etteenpäin. Niin sen nyt nään.

Hetki ihan ittekseen alakuviikosta muutaman päivän ajan teki kyllä niin hyvvää mulle. Sain aikaa hengittää, tutkailla vauriot, huomata elon merkit ja nousta taas jaloilleen toeten, jotta ei tässä pommituksessa palasiksi menny ku kulissit ja syän. Perustukset mitä oon tässä terapiassa ittelleni rakentannu jo reilun kaks vuotta, ne on olemassa edelleen. Myös se tosi asia, että mulla on edelleen mun rakkaimmat eli mun poikaset. Mulla on mun huippuystävät. Mulla on mun rakkaat koirat. Paljon ihimisiä niin täällä kuin tuolla kaakana pohjosessa. Mulla on mun haaveet ja tavotteet. Kaikki ne suunnitelmat, joita oon tässä pikkuhilijaa ittelleni piirrelly männä vuonna. 

Ja kun saa tillaa ja pikkasen ettäisyyttä, niin silloin sitä huomaa ittekkin asioita mitä on joko tahallisesti tai tahattomasti jättäny huomioimatta aiemmin. Mun jatkuva väsymys ja pahenevat vattaoireet muusta toipumisesta huolimatta. Negatiivinen ilimapiiri kotona, joka on aina sillon poissa, kun miekkonen on töissä. Ne ohikiitävät ajatukset ittellä siitä, voisiko elämäni olla parempaa ittekseen tai voisiko meijän parisuhe jatkua erimuotosena kuin tämmösenä uusioperheenä... Nythän ne on pakko myöntää, on ne siellä ollu.

Kaiken tuon huomaaminen rauhotti jo huimasti. Myös jonniimoinen hetkellinen keskusteluyhteys tuohon toiseen. Sain kertoo mun näkemykset, kysymykset, tuntemukset, eppäilykset ja sain niihin jollain tasolla myös vastauksia. Hän myös hetkellisesti osotti inhimillisyyenmerkkejä ja sitä häntä itteensä, seki anto lohtua. Vaikkei se lopputulemaa tilanteessa miksikkään muuttanukkaan.

Koen kaikesta tuosta edellä mainitusta huolimatta vielä sen mun ja miekkosen kahen keskisen yhteyen joka meillä on ollu, koen sen edelleen todella upeena ja ne kaikki ihanat muistot mulla meistä onneksi säilyy lopunikkää. Siittä parisuhteesta mä en halluu luopua, mutta mut pakotettaan. Ja se mun on hyväksyttävä. Vaikka se sattuu ihan saatanasti. Tää uusioperseily, sitä ei jää ikävä. On ollu nimittäin ihan hitokseen hanurista.

Myös se, että oon saanu mun toimintakykyni takasi ja sen kautta oon päässy selevittelleen asioitani rauhotti mieltäni kovasti. Se kun ei oo missään asiassa muitten kuin faktojen pohjalla, niin sillä on vaan kuulkaas toella rauhottava ja voimauttava vaikutus. 

Ja tilannehan käänty nyt niin, että mulla ja mun poikasilla näyttää nyt olevan muuttopäivä. Päivämäärä, jolloin tää yhen katon alla kökkiminen helepottaa. On taas ihan eritavalla tillaa olla ja hengitellä. 

Se on myös päivämäärä, joka rusentaa syäntäni. Mutta se on koettava, se on yks askel taas mikä tervehyttää mua tästä syänsurusta. Se on niin konkreettinen askel pois tästä liitosta, pois miekkosesta, pois meijän rakkauesta. Hyvässä ja pahassa.

Mutta en mä tästä kaikesta tuskasta huolimatta voi muuta kuin luottaa vankasti siihen, että tälläkin kamalalla kokemuksella on joku merkitys ja että elämä kantaa kyllä. Se vaan on niin vahva tunne mussa. Sissäänrakennettuna. Onneksi.

 

maanantai, 30. joulukuu 2019

Kun maalima romahtaa ihan tosta vaan...

Mä niin mieluusti oisin halunnu saaha jatkaa puluputtamistani tuolla jo alakanneella positiivisuuella. Aina sanotaan, että kyllä se on vaan katsantokannasta kiinni. Pääasiassa kyllä.

Mutta.

Kun sulle rakas ihiminen, kumppani, laittaa viestin, jossa kertoo, ettei jaksa ennää mua ja mun poikasia, mun sairautta, tätä meijän yhteistä elämää ja että tää on tottaallisesti tässä. Räjäyttämällä näin kaiken sun toellisuuen ja elämältä pohjan. On tässä tilanteessa ihan helekutin vaikee kääntää tää koko katsantokanta jotenki täysin positiiviseksi. Ainakkaan kerta heitolla.

Me oon väännetty ja käännetty kyllä meijän elämätä usseempaan otteeseen yhessä ja mitä kaikkee oon yrittänny ehottaa ihan viimessiin hetkiin yhessä. Tilanne on kuitenni nyt tämä.

Se, että mä oon nähny meillä olevan mahkut täyteen onnellissuuteen yhessä. Nähny sen, että nää kuviot on helepottamassa kyllä, monta asiaa oon muuttannu, monessa asiassa hommat on muuttumassa. Niin sehän ei riitä, kun toinen ei tunnu sitä näkevän, tai jos näkkeeki, ni ei siihen yhteiseen onneen usko siltikkään. 

Tässä oon männä viikkona saanu todistella ittelleni täysjärkisyyttäni, toellisuuentajuani, elämän merkitystä. Usseempaan otteeseen. Onneksi mulla on elämässäni ihania ystäviä ja kavereita, perhettäkin, ketkä mua on näissä epätoivonhetkissä jeesannu. Panniikkikohtauksissa, yltiöpäisessä surussani, hädässäni. Toivottavasti tuolla toisellakkii..

Pikkuhilijaa on alakannu mulla alakushokki hellittää nyt, jottain järellistä oon saanu päähäni ja joitain askelmerkkejäkkii ittelleni siihen, mitä seuraavaksi. Konkreettisia asioita ei suurempia tietenkään oo, kun nää pyhätki sotki alakuunpääsyä. Mutta pienetki konkreettiset eronmerkit helepottaa olloo kuitenki. Ainakkii siinä pahimmalla hetkellä.

Eipä tässä ossaa oikeen ny muuta kirjottaa.. Hetki kerrallaan taaperrellen...

 

 

torstai, 19. joulukuu 2019

Hekuman jäläkimainingit

Kylläpä oliki väsy moisen hekumahetken jäliltä. Kaikki se paine, ahistus ja jännitys ja näitten kans seleviäminen ja myöskin sen energialattauksen jysähtäminen päällensä, aiheutti kyllä parin päivän tarpeen ihavvaan levätä. Oon touhunnu vaan voimieni sallimissa rajoissa. 

Mutta kuinka voikaan tulla hyvä fiilis tämmösestä kokemuksesta. Laitoin kokemuksestani päivitykset myös sometileilleni ja niitten saama huomio on ollu huikee. Oon saanu tosi monta kannustavvaa kommenttia, kehuja rohkeuestani ja muutenki tsemppejä. Kyllä se vaan tuntuu ihan hitokseen hyvälle. Vaikka päivitykseni on lähinnä ittelleni tarkotettuja, eli muistutuksena ittelleni ja konkretisoijakseni ittelleni tapahtunneita asioita, niin en toellakkaan kiistä etteikö huomio hivelis ittetuntoonikin. 

Rakas ystäväni, joka oli esitystäni kattomassa, sanoi nähneensä lavalla ja sen jäläkeen taas sen "vanhan minän", joka on rempsee ja rohkee. Ihana oli kuulla se. Koska siltä mustakin sunnuntaina tuntui. Että kaiken tän paskakerroksen alla on MINÄ.  

 

maanantai, 16. joulukuu 2019

Uuuuu, mikä fiilis!

Se on kuulkaas nyt niin, jotta mä oon ylittänny yhet issoimmista peloistani eilettäin! Tanssin ylleisön eessä burleskiryhmäni kanssa täyelle salille!! Oli kyllä nyt sit niin hienoo ja mahtavvaa kaikin puolin, ettei mittään rajjaa. Oon niin ylypee ittestäni!

Tuli todistettua ittelleni ja monelle muulle, jotta täältä lähtee yhä ja edelleen. Oon elämässä kiinni ja haastan itteeni ja voitan pelekojani ja ylitän rajojani itteeni kuunnellen ja parannellen. Osasin tehhä tästä ittelleni ihan huikeen kokemuksen ihan jäätävästä pelosta ja jännityksestä huolimatta. Iso kiitos on kyllä myös ryhmäläisille ja meijän opelle. Luottamus kanssa ihmissiin toi rohkeuelle ilmaa siipien allle totteuttaa tää syksy ja sen huipennuksena eilinen esitys.

Ihanaa todistaa ittelleenki, etten mä oo minkään paniikki- tahi ahistusdiagnoosin vanki, en uupumukseni uhri, enkä vanahojen huonojen kokemusteni orja.  

Tää kokemus oli just tähän hetkeen ihan parhain. Tällä kokemuksella ja muistolla todistan ittelleni tulevina vaikeina aikoina ja hetkinä, että se tunne ja ne pahat hetket on täysin voitettavissa ja pahin vastustajani oon minä itte. Se oon myös minä ihan itte, kuka minut tästä kaikesta saa toipummaan, ne avvaimet on mulla.

Aamutuimaan ajatuksiini nousi uusi motto elämälleni tähän elämänvaiheeseen: "Kun elämä murjoo moukarilla päähän, mä ammun tykillä takasin." 

Adrenaliinia ja euforiaa ja onnea ja ylypeyttä. Siinäpä ne päällimmäiset tuntemukset just nyt.

  • html


    Tampere hierontaa