torstai, 16. toukokuu 2019

Mä tein sen!

Mä sannoin EI! JEEE!!!!!

Vaikkakin olin ekka sanonu kyllä, mutta sen tein vaan vanahasta tottumuksesta ja velevollisuuentunnosta jajajaja. Eli kyse oli yhestä työtarjouksesta, josta taisinnii jo mainita joku kirijotus takaperin. Näitä hommia siis mistä oon uupumuksen ja panniikkikohtauksien vuoksi sairauslomalla.. 

Mulle siis eilen oli yritetty soittaa ja mulloli kännykkä äänettömällä, joten en huomannu sitä soittoo sillon ja ku huomasin, en lähtenny heti selevittään kuka oli soittannu. Mä vähän aina aattelen, et jos on tärkeetä, ni se joku soittaa mulle uusiks tai jos on oikein akkuuttia, ni jättää vastaajaan viestin (mitä ei juuri ikinä kukkaan kylläkkään tee...) Niin, elikkäs, sit illalla mulle laitto viestiä tää tyyppi, joka mua kosiskeli siihen duuniin siellä laivareissulla, että onko mulle soitettu tännään sieltä heiltä. Olin just ruokakaupassa, ku sen viestin sain ja tuntu, et syän pysähtyy. Jännityin tosi kovasti. Sain ostokset tehtyä ja itteni piettyä kasassa ja pääsin kunnialla autoon. Tuhat ajatusta risteili päässä, mitä mä vastaan, onko pakko vastata, jos mä valehtelen jottain päästäkseni pinteestä, pakko laittaa miekkoselle viestiä, ryhmäläisille vatsappia, no en todellakkaan voi, se ykshän näkis, et oon ollu vatsapissa ja ihmettellee miksen vastaa... Noh, pääsin kuitenki ajjaan kottiin ja ahistus vaan kasvo kokoajan. Kotona söin ja istuin sohvalle ja aatokset poukkoili päässä kiihtyvvään tahtiin. Vanahempi Poikanenki kysy onko äiti kaikki ok, jooo on, oon vaan aikast väsyny nyt... Valehtelin. Jäin yksin alakertaan, kattelin ikkunasta ulos, tuntu,että henki loppuu, syän hakkaa, pakko soittaa miekkoselle töihin. Itku pääsi heti, kun se vastas, sain piettyä itteni kuitenki kasassa niin, että sain sanoja suustani. Kerroin mikä on. Olo alako heti helepottaa, ei tyystin, mut helepottaa. Puhelu kesti jonnii minnuutin, maalima ei romahtannu. Olo oli kuitenni vielä tukala. Laitoin parraalle ystikselleni viestin mesessä, mitä teen?? En taho tuottaa miekkoselle pettymystä sanomalla ei vakiduunista, en taho tuottaa pettymystä kaverille, joka mua siihen duuniin pyysi, en taho! Mut emmä taho sitä duuniikaan!!!! Mä tahon mennä mun uusia suunnitelmia kohti, joissa saan luoda uutta, päättää asioistani ja tehhä töitä mun ystävän kanssa. Niinpä. Onneks ystikseni toisti mun sanat ja käski mun pyssyy lujana ja aatella vaan sitä mitä mä halluun. Etten mä voi ellää muille ja niitten ootuksille. 

Ja sit mä laitoin viestiä tälle kaverille, että pahoittelen, mutta mä en oo käytettävissä ennää kokopäiväsesti heille, että mullon muita suunnitelmia ja tahon lähtä niitä kohti. Ja siinä hetkessä henki alako kulukee, helepotuksen huokaus oli syvä ja syän nautti, kun sai taas pampatella ommaan tahtiin. Mä tein sen, eikä maalima romahtannu, mun lähimmäiset on yhä tässä, mä hengitän ja aurinko nousi tännäänki. 

maanantai, 13. toukokuu 2019

Uuen eessä...

...jälleen yhellä osa-alueella. Eli eilen tuli päätökseen tää mun ryhmäterapiani, ainakin nyt tän ryhmän osalta minkä kanssa ollaan oltu koossa suurimmalta osalta jo puoltoista vuotta. Samoin terapiasuhteeni tähän toiseen vetäjään päättyi, koska hän ei tuu jatkaan ainakkaan täällä meillä päin ens syksynä. Enhän toki tiiä ittekkään jatkanko syksyllä.

Viikonloppu oli monelta ossaa ihan huippu. Itte uskalsin mukkaan terapiatovereitteni kans illanviettoon, mitä en oo koskaan ennen teheny, pyynnöistä huolimati. Meillä oli tosi kivvaa ja tunnelma oli rento ja mukava. Ja mikä kivvointa, lähin ittelleni oikeeseen aikaan pois, iliman että podin huonoo ommaatuntoo mihinkään suuntaan, enkä joutunnu selittelleen kellekkään tahi ahistaan itteeni nurkkaan. Siittä tuli tosi hyvä mieli ittelle.

Uskalsin myös ottaa ittelleni hyvin henkilökohtasen asian essiin ryhmässä lauantaina, jännitin sitä koko päivän, panttasin huolella halluuni soittaa porukalle yhen mulle viime viikolla erittäin voimakkaasti kolahtanneen biisin. Joo, voi kuulostaa jokseenki pölijältä, että pelekäsin soittaa jonnii kipaleen muille, mutta näin se vaan oli. Niinpä se ylipäänsä on. Jokin mikä on mulle henkilökohtasesti tosi tärkeetä, niin mullon kaamee kynnys ottaa sitä esille. Itteni palijastaminen muille on pelottavvaa, entä jos ne muut nauraa mulle? Pittäis sitä mun juttuani ihan kamalana? Väheksyisivät? Mikä pahinta, sulukisivat mut ulukopuolelle. Hylykäisivät. Eivät tykkäis musta. No näin ei onneksi käyny. Kauhuskenaarioni ei totteutunnu pienimmälläkkään tavalla. Porukka suurimmalta osin tykkäs siittä biisistä. Ja jos eivät, niin eivät ainakkaan kivittänneet mua hengiltä. Eli selevisin voittajana kauhunkamppailustani. Mun vanahat huonot kokemukset vastaavista tilanteista sai uuen palijon paremman kokemuksen tilalle.

Eilen sitten oli action plan:n tekoa ja pallautteen vastaanottamista ja antamista ja ylipäänsä ryhymään kuuluvien juttujen sulukeminen. Erittäin tunteita herättävvää hommaa monella tappaa. Koin onneks aikamoista rauhaa ryhymässä ja vaikka ihimisten kommentit sai usseempaan otteeseen kyynelleet kihhoomaan silimiin, niin koin, jotta heijän sanat tuntu hyvälle ja osasin kerranki ottaa pallautteen vastaan. Toivon todella, että myös omat sanani tuli jokkaiselle selekeesti ja tunteeni välitty. Oli huikeeta kuulla monen suusta se, mitä oon nyt ittekki alakanu taas kokkee, sen, että minus on voimaa ja rohkeutta, mullon silimää ihimisten suhteen ja rehellisyyttäni arvostettaan. Ja se tuntu ihan mielettömän hyvältä, ku mulle toinen näistä vetäjistä sano, että vaikka mun syän on ottannu monta osumaa elämäni aikana ja saanu säröjä, niin se ei oo rikki. Nyttennii tää nostattaa mulle kyynelleet silimiin ja lämmittää sisintäni ihan hurjasti. Ja se tuntu tosi tärkeelle, ku tää toinen vetäjistä vastas mun toiveeseeni siittä, että joskopa me vielä osutaan toistemme kohille, niin hän sano olevansa siittä varma. Muutenki toivon kovasti, jotta näitten meijän ryhymäläisten kanssa nähhään vielä jossain. Jossei terapiapiirissä ennää, ni ainakkii jossain. Ja en eppäile, etteikö näin kävisi.

Tuo ryhymä on antannu mulle ihan hurjan palijon. Koen, jotta jokkaisella meijän ryhymäläisellä on ollu oma vaikutuksensa siihen, että oon päässy elämässäni tämmösseen kohtaan, jossa oon löytänny sisäsen itteni, sen kohan, jonka johosta voin olla ittevarma, rauhallinen ja rohkeekin. Se, jonka avulla pystyn tekkeen ne valinnat elämässäni, jokka on mua, tekkee mulle hyvvää ja on mulle oikein. Ja vaikka oon sillai terapiassani vielä ihan kesken, niin tän löytäminen on iso juttu ja auttaa elämään tässä hetkessä, niin etten kassaa vanahojen rojujen päälle enempääsä shaibaa. Ja en ees ossaa pelätä semmosta, jotta jos sen jossain kohtaa hetkeks kadottaisinnii, ettenkö varmasti sitä takasi löytäs.

Oon elämässäni kuulunnu vaikka minkämoisiin ryhmiin. Töissä, kouluissa, harrastuksissa, nyt terapiassa, kaveriporukoissa. Oon ollu mukana todella monen ryhmän hajoomisessa ja lopetuksessa. Jokkaisen lopun äärellä oon ollu erittäin jotennii rikki, hajalla, pois tolaltani. Enempi tai vähempi. Tää oli jottain ihan muuta. Ekkaa kertaa ikinä musta tuntu rauhalliselta. Joo, toki haikeeltakin, mutta ei minkäänmoista epätoivoo, syänsurua, lohuttomuutta ollu. Mulla ei jääny mittään kesken kenenkään kanssa, ei tarvi katua mittään, ei jääny mittään sanomatta tai tekemättä. Olin saanu jo ennen ryhmäviikonloppua asioita auki ja jaettua ryhymäläisille ja viikonloppu vaan jotennii sinetöi kaiken. Tuntuu itteasiassa jottennii seesteiseltä ja hyvältä. Ekkaa kertaa mullon tunne, jotta tää homma hoijettiin oikein. Oon todella kiitollinen tästä kokemuksesta. Tää kokemus toi tietosuuen ja uskon siihen, jotta asioita voi päättää hyvin ja oikein. Tärkeittenkään asioitten päättymisen ei tartte tarkottaa syvvää tuskaa ja epätoivosia hetkiä. 

Mä oon niin onnellinen tästä ryhymäterapiakokemuksesta. 

 

tiistai, 7. toukokuu 2019

Kesäretkee pohojosseen suunnitellen

Poikaselle annoin siis lahjakortin rippilahajaksi, joka oikeuttaa seikkailuretkeen Pohojosessa äitin kanssa kaksin. Oon ollu visusti hilijaa sisällöistä, ja niin aion olla vastasuuessakkii. Aion nimittäin pikkuhilijaa tässä tiputella pikkutietoja ja reissuunki lähtään sit sillai, että ilimotan vaan edellisenä päivänä, että nyt pakkaappa nää listalla olevat kamppeet rinkkaan ja sit lähtöaamuna tyyliin; ole valmis lähtöön klo 9.00 etuovella. Ja reissussa kirjekuori kerrallaan paljastelen vinkkejä seuraavasta tulevasta touhusta.

On samalla seikkailua ittelleniki, tulossa on monta semmostahi touhua, josta oon haaveillu pääseväni totteuttaan. Ihana huomata kuinka poikanen oottaa ja monesti on jo kyselly, et voinko jottain paljastaa. Kaikki ajallaan oon vaan vastannu.

Oma tilannehhan toki silleen on auki, ku oon nyt saikulla ja tulevat työkuviot ihan kysymysmerkkinä vielä, mutta tuon reissun aion käyä ja piste. Ja ens vuonna nuoremman poikaseni kanssa sitten omanlaisensa reissun. Ja näistä en jousta tippaakaan. Koen nää isoiksi juttuiksi lasteni kanssa ja tiiän, et he molemmat ossaa tämmötteitä juttuja arvostaa ja muistella ilolla jäläkikätteen. Halluun heille tämmöset kokemukset suoda. 

 

maanantai, 6. toukokuu 2019

Maanantaiaamun höpinöitä

Kylläpä on nuupahtannu olo. Olin risteilyllä, ihan kivvaa oli. Vieraitten ihmisten joukossa ja kovassa metelissä teki vaan tehtävänsä, että nyt oon ihan tööt. Hippasen koin ulukopuolisuuentunnetta, ku porukka mua paljon nuorempaa ja muille maistui juoma, ittellä ei siinä määrin, niinkö ei millonkaan muutenkaan. Kiva oli päästä kuuntelleen kuitenki elävää musaa ja joraamaan ja tutustelleen uusiin tyyppeihin. Ja saattaa tuo reissu poikia mulle uuen työpaikan, ainaki haastattelun...  Eli ei ihan turha reissu kuiteskaan. 

Mitä opin tästä? Kannattaa lähtee ja mennä mukkaan, olla rohkeesti oma ittesä ja hyväksyä se mimmonen on. Eikä sitäkään tartte pyyellä anteeksi. 

lauantai, 4. toukokuu 2019

Sammaa kehhää...

Samat riidat, samat keskusteöut, samat kaikki. Ja ei sit kuitenkaan. Taas on jokunen sentti kylymyyttä iskeytynny välliin, ei kaikki tunnukkaan ennää niin voimakkaasti pahalta. Lopullisuus ei tunnukkaan ennää niin pelottavalta, ei iske tuska rintaan tikarien lailla, ei paniikki tuu aatoksesta menettää toinen. 

Kylymyys on iskeytynny meijän välliin, ei lämpö ja rakkaus vielä oo kuollu, mut haalennu aikalailla. Tää mennyt alakuvuosi on ollu monella tappaa todella raskas. Kumpikkaan meistä ei oo voimissaan, energiat vähissä, ei jaksa vaan panostaa. 

Ehkä tästä jollainlailla taas saahaan hommat pelittään. Jospa. 

  • html


    Tampere hierontaa