maanantai, 11. kesäkuu 2018

Tervehtymisen varjopuolia...

Äitini kävi kylässä tuossa, viihty pari tuntia. Syötiin ja kahviteltiin, rupateltiin niitä näitä. Päiviteltiin kuulumisia. Huomasin semmotteen vahvan jännitteen meijän välillä. Joo, jutustelu oli sinänsä luontevvaa, mutta tietyn asteinen kirreys siinä kuitenni oli. 

Hokasin äitin lähettyä, että sen kevväisen yhteenoton ja mun lapsuuen läpikäynnin jäläkeen me ollaan ettäännytty entisestään. Puheluita tullee erittäin harvakseltaan, mä huomaan etten ees aattele yhteyenottoja hänneen niin ussein kun ennen. Yhteenvälliin tuossa kuitenki äiti soitti päivittäin. Ihan hyvä tietty, ettei ennää niin ussein, mutta nyt se on ihan olematonta.

Miks mä en sit soittele hälle? Hyvä kysymys. Musta tuntuu, että halluun tällä hetkellä vaan olla mahollisimman vähän kontaktissa ihmissiin. Muutama lähheinen riittää nyt. En tiijä johtuuko miten paljolti terapiasta ja tästä prosessista, varmaan aika paljonki. Ehkä mä tartten ettäisyyttä nyt, jotta saan jäsenneltyä itteni ittelleni. Eihän me soitella mummunkaan kanssa ennää palijoo. Siskon kanssa minimissä yhteyenpito ja velipoikaanni harvakseltaan. Eipä nuo multakkaan kysele kuulumisia, eli molemmin puolista. 

Uskosin kyllä, että ku tässä saan nää omat palikat järjestykseen nupissani ja tunnemaalimassani, ni sit yhteyenpito helepottuu ja jaksan taas jakkaa elämääni, olla ittekki kiinnostunnu paremmin muista. 

Tää kuulostaa koko homma kamalan itsekkäältä. Sitä se onkin. Mutta ku oon reippaasti yli 30 vuotta ollu muille apuna, tukena, eläny mukana monien juttuissa, ni nyt on vaan takki tyhyjä. Eikä nää mun lähimmät ossaa tietty heti soppeutua tämmösseen uuteen käännökseen.. Tiiä tuosta..

Ja voihan olla, että niin tiivistä ja tiuhaa yhteyenpittoo ei koskaan ennää tuu mun ja äitin välille, tai mummun ja mun välille. Ehkä mä katkasen äitin tekemän napanuoran muhun nyt kokonaan. 

 

torstai, 7. kesäkuu 2018

Takasin elävienkirjoihin

Alakaa elo normalisoitua, on neljä päivää tullu vaan maattua kovassa kuumeessa ja aivan järkyttävissä kivuissa. Syytä ei työterveyslekuri keksiny mikä tätä naista vaivasi. Oli mikä oli, voimat se vei kyllä hyvästi.

Harmittaa aikalailla tää sairastuminen, oisin halunnu tehhä takapihhaa kuntoon ja mun piti mennä autokouluunki eilen suorittaan c1-korttia, mutta maatessahan tää viikko tähän asti on tietysti menny. Eikä olo vieläkkään oo mikkään hepponen. Joskopa tää ny kuitenni tästä alakas iloksi eloki muuttuun. 

Tuossa maatessa ja torkkuessa on ajatukset ollu tosi paljon asumisessa, en tiiä miks.. Mieli sinne maalle vaan niin kamalan kovasti halajaa. Etusivu.com ynnämuut tullu tutuksi kyllä pikkuhilijaa.. Tyhmää haihattelua, kun ei tuo miekkonen taho vielä muuttaa ja järkiki sitä sanelee, että lasten takia, varsinki miekkosen lasten takia, homma ei oo niin yksinkertanen. Vaikka sekin on hiukan ristiriitasta, ku mä koen, et lapsilla ois niin hyvä olla maalla.. Myös noilla miekkosen lapsilla.. 

Huonejärjestelyjä miettinny kans tässä nykysessä kodossa. Saisko niillä jottain väliaikaratkassuu näihin funtsintoihin.. Ans kattoo... 

 

 

perjantai, 18. toukokuu 2018

Fiiliksiä

Menihän tuossa jo usseempi viikko oikein keppeesti ja energiaa puhkuen. Sitten tuli näitä tilanteita, jotka on niitä mun kompastuskiviä, joitten kohilla mun tarvii olla tarkkana. Vaikka oon menny asioitteni setvimisessä loikkia etteenpäin, niin silti ne vanahat toimintamallit on tosi tiukassa. Otan itteeni tilanteessa missä ei oo millään tavalla kyse musta, vaan siinä on jottain mikä tullee jostain kaukaa ennen koetusta ja sit reaktiot on ylimitotettu tähän hetkeen. Sivvuutan asian ja siitä keskustelun, painan alas, jatkan yrittäen unohtaa koko asian ja näin väsytän ja masennan itteeni. Teen asioita, joita en itte halua, totteutan vaan toisten toiveita ja sivvuutan samalla omat toiveeni ja haluni ja näin kävelen itte ja annan muitten kävellä rajojeni yli ja tämä aiheuttaa mussa ärtymystä, väsymystä, kiukkua. 

Onneks mä suht noppeesti oon alakanu huomata näitä juttuja, joten en aja itteeni maanrakkoon viikkotolokulla. Tässä auttaa myös tuo mun terapia, viimestään siellä aina hoksaan ittekkin. Siks se onkin niin hyvvää tekevää mulle, kun mun terapeutti antaa mun itte oivaltaa siellä, ei oo vaan jottain mitä joku kaatais mun päähäni. Mä teen sen paranemistyöni ihan itte, terapeuttini tuella ja avulla.

Oon siittä kiitollinen.

keskiviikko, 25. huhtikuu 2018

Hyväksyminen

Viimeks kirjottelinki jo siittä kuinka olo on alakanu helepottaa. Olotila on yhä sammaa ja tuntuu, että eteneminen näitten solomujen aukomisessa jatkuu vaan. Monen kuukauen junnaamisen jäläkeen tämmöset harppaukset tuntuu tosi hyvälle. 

Oon saanu selevitettyä myös alakutaipaleeni vaiheita ja sieltähän löyty monta avvainta. Mun tuntemukset turvattomuuesta, riittämättömyyestä, liiallisuuestani jne., niille kaikille alakoki yhen'äkin löytyä ihan oikeita syitä miks niitä koen ja miks jotkut tilanteet tänä päivänä vieläkin on mulle tosi hankalia. Nyt ku mä tiiän asioita, nyt mä voin alakaa nuppinikkarini kans niitähi työstään. 

Myös näitten kaikkien asioitten tietoon tuleminen auttaa mut hyväksymmään mut itteni. Hyväksymmään oman epätäyellisyyteni ja inhimillisyyteni. Nää kaikki jutut saa mut myös olleen tosi herkkä tällä hetkellä. Kanavat on auki joka suuntaan vähän, ni jouvun myös nyt opettelleen tässä kohtaa näitä rajojeni pitämistä ihan huolella. 

Mutta katto tätä prosessia ny miltä suuntimilta tahansa, baana on auki, beibi!

tiistai, 17. huhtikuu 2018

Sissäinen aurinkoni

Pitkä syksy ja talavi takana. Jumalavita kuinka pitkä ja raskas. Ja mä tykkään ihan älyttömästi syksystä ja talavesta. Ja tänä talavena oli sitä mun niin hartaasti toivommaa luntaki ihanan palijon. Kohtalon ivvaa vai mitä lie, niin pöörnautin takia jäi nauttimatta tyystin talavihuvituksista. Mutta en ossaa olla siittä kyllä ees pahoillaan. Vaikka oon rypeny ja rämpiny henkisissä mutalilluissani kuukausitolokulla, niin sen kanssa tekemäni työ on huikeeta ja oon päässy elämässäni niiiiiiiiin paljon etteenpäin. Matka on toki ihan kesken, mutta isoja harppauksia oon ottannu ja nyt tuntuu ekkaa kertaa todella pitkään aikaan olo kevyeltä ja on jotensakkii heleppoo olla vaan tässä ja nyt. 

Viikonloppuna oli taas ryhmäterapiaa ja se oli mun osalta tän kevvään viimenen, ku en siihen ens kuun ryhmään pääse. Syksyllä jatkan sitä sitten kyllä. Ja tää viikonloppu oli mulle tosi antosa ja oivaltava ja sitä kautta myös ollooni keventävä. Tuntu se meijän ryhmä ekkaa kertaa jotenki tosi yhtenevältä, siinä ryhmässä oli heleppo olla ja työstää omia juttujjaan.

Käytiin myös miekkosen kans keilaamassa meijän ystispariskunnan kanssa pitkästä aikaa. Ai että oli ihanaa! Käytiin vielä tunnin keilauksen jäläkeen syömässä yhessä ja oli niin huippua, kun ei ollu mittään painostavvaa, ei kiirettä, höpöteltiin ja naureskeltiin vaan. Aivan mahtavvaa!

Se on mun sissäinen aurinkoni alakanu paistaa taas, joten arskat päähän ja naatiskellaan <3

  • html


    Tampere hierontaa