maanantai, 9. joulukuu 2019

Tännään näin

Sain juuri ystävällisseen sävvyyn kirjotetun sähköpostin, jonka viesti oli, etten oo päässy valituksi kokemusasiantuntijakoulutukseen tällä kertaa. 

Kiirehin lukemisessani heti sille riville, jossa asia ilimotettiin, vasta sitten luin pienen tauon jäläkeen muun kirjotetun. 

Luetun jäläkeen alloin miettiä miltä musta tuntuu. Oonko pettynny? Harmissani? Vihanen? Lievää harmitusta, se lienee se tunne. Oikeestaan jos en nyt helepottunnu oo, niin ainakki jotenni rauhassa asian kanssa oon. Näin äkkiseltään.

Mut mähän halusin kovasti siihen koulutukseen, eikös sit pittäis olla paskat viilikset? Painanko mä ny taas pettymykseni alas ja selittelen parrain päin tätä ittelleni.. No en. 

Mulla heräsi jo siellä haastattelussa aatoksenpoikanen, jotta oonkohan mä ny kuitennii liian akkuutissa vaiheessa näitten juttuloitteni kanssa ruetakseni tähän hommaan. Sen aatoksen kuitenni hylykäsin sammoin tein, tottahan mä ny alotan tän jos huoliivat ja tässä samallahan mä sit jatkan tätä toipumistani,

Tässä reilun kuukauen aikana en oo juurikkaan ees miettinny koko valintaa. Nyt ku tää tuli,niin tää on hyvä näin. Seuraava koulutus on ens vuonna ja haen sitte siihen, jos tuntuu siltä, että sen haluan ja pystyn alottaan.

Itte asiassa tässä on nyt aika montaki ajatuksenpoikasta, täytyy viilistellä näitä ja oikeestaan ihan vaan nyt mun rauhottuu keskittyyn tohon työkokkeiluun ja tähän toipumisseen. 

Kroppani on selekeesti vielä ressitilassa, vatta oireilee ja ny on alakanu ihoki reistaamaan pahemmin. Väsymystäki, mutta se on sellasta nukuttavissa pois olevaa. 

Oon aina ollu sellanen palijon aikaan saapaa sorttia, levotonkin. Nyt mä opettelen hyväksymmään tätä, ettei mun tartte hakkee elämääni täytettävvää ja suoritettavvaa heti, kun joku toinen loppuu. Eikä tää tarkota sitä, ettenkö tekis mittään. Et vaan lojjuisin sohovalla tahi sängyssä päivät pitkät. Vaan antasin ittelleni tillaa ja tehhä mitä mieleen juolahtaa, iliman suorittamisen pakkoruoskaa, hyväksyyn pienen levottomuuen ja levätä eli rentoutua. Ei se oikeen akkuja lattaa, jos väkisin makkaan ihteeni sohovonnurkkaan ja pää pyörittää kellaa viuhaa vauhtia tai katon tuntitolokulla sarjoja kännykästä. 

Pitäsköhän lähtä avantoon tässä joku ilta? Kyllä! 

torstai, 28. marraskuu 2019

Surullista, mutta totta

Tännään käväsin pikaseen äitilläni hakemassa lainattuja kamoja pois, hän muuttaa takas pohjosseen ylihuomenna... Tää koko muuttohomma tuli tosi yllättäin tässä reilu kuukaus sitte etteen, tunnusomasta hälle. Noppeet liikkeet on näyttäviä.. Oon ollu sinällään tyytyväinen hänen ratkassuunsa, hänen jatkuva läsnäolonsa jollain tasolla mun elämässä on tällä hetkellä ihan liikaa. Koen, jotta välimatka tekkee hyvvää niin mulle kuin meijän suhteellekki.

Melkeenpä yllätyksenä on nyt viimesen parin viikon aikana alakanu herätä suruakin tähän lähtöön. Oon miettinny, et mihin se suru liittyy, koska oon ollu lähes ilonen koko asiasta. Se ei liity siihen, et meijän välille tullee 500 kilsaa, se on edelleen lohuttavvaa. Tää suru liittyy siihen pettymykseen ja siihen tosiasiaan, että mä en yksinkertasesti saa meijän äiti-tytär-suhteesta sitä mitä oon siltä ikäni oottannu. 

Haikea mieli muuttu tännään konkreettisiksi kyyneliksi tuolla pikavissiitillä. Tai kun lähin sieltä pois. Mun ois teheny mieli kuttua hänet meille viettään pikkujouluja tännään, eli syömään riisipuuroo, graavilohta ja juomaan glögiä ja mutustaan torttuja ja pipareita. Oisin halunnu kertoo hälle sen todella surullisen tosiasian, et meijän kissalla alakaa olla viimeset päivät käsillä, et hän ois voinu tulla sannoon kissalle vikat heipat. Oisin halunnu koko syksyn kertoo hälle mun burleskiharrastuksesta, työkokkeilusta, millon mistäki. 

En vaan oo yksinkertasesti pystynny. Siinä hetkessä, kun olin kuhtumassa hänet kyllään, päätin tietosesti pittää suuni kiinni. Se kuinka hän taas käänsi juttelun kaikkeen negatiivisseen, sai mut perrääntyyn. Mun mittani on vaan niin täys sitä valitusta. En yksinkertasesti halua pilata omia kivoja tai todella tärkeitä juttuja hänen ainaiseen valitukseensa ja negatiivisuuteensa ja kaikki tietävyyteensä. 

Ja kun lähin äitin luota pois, rintaa puristi, muutamat kyyneleet vieri poskille. Pettymyksestä, surusta. Jos oon teheny surutyötä ammatista luopumisesta viime aikoina, oon mä teheny surutyötä myös äitisuhteestani. Vaikka hän on elossa. Tää surutyö on mun tehtävä. Se on se ainoo keino saaha toiveet häntä kohtaan realistisiksi. Samalla tavalla kuin mun poikaset on alakannu hyväksyyn isänsä semmosena kun on, siihen, että eivät hältä ja siitä suhteesta saa niitä asioita, mitä toivovat. Sama mun on tehtävä koskien äitiäni. Näin se vaan on.

Surullista. Mutta totta.

keskiviikko, 27. marraskuu 2019

Kiehauttipa taas...

Miksi ihimistä ei voi kohella inhimillisesti? Kysynpähän vaan.. Jouvuin taas viestittelleen vanhan työpaikkani, siis sen mistä oon yhä saikulla, esimiehen kanssa. Viestittelleen sen takia, että heijän toivomus on käyä kaikki ei akuutit kanssakäymiset sähköpostin välityksellä. Hoitoalan ihmiskohtaaminen on näin inhimillistä ja vuorovaikutuksellista.

Vaikka on tylymmäksi vastaukset tullu kokoajan ja varsinki ton osasairaspäiväkokkeilun epäonnistuttua, niin kyllä vaan muuttuu viestittely kerrallaan huonompaan suuntaan.

Ymmärrän olevani rikka meressä heijän miljoonabisneksissään; ymmärrän, että oon pelekkä kuluerä heille nyt; ymmärrän, että heillä on kiireitä; YMMÄRRÄN!! 

Mut sitä mä en jumalavita tajjuu, miks mua ei voi kohella kuin ihimistä??? Eli vastata asiallisesti ja ihan vaan vaikka lukemalla mun viestit ja ehkä jotenkuten muistaen lukemaansa.

Se, että rämmin täällä päivästä toiseen ristiriitasissa fiiliksissä ja teen surutyötä ammatistani luopumisesta, kärvennän itteeni häppeessä, millon surussa, millon vihassa, millon itteeni rohkaisten luottaan elämän kantamisseen ja uuteen alakuun. En mä näe mittään aikuismaista tai järkevvää syytä mua kohella kuin paskaa. Miksei tätäKÄÄN asiaa voi hoitaa fiksusti ja asiallisesti?? MIKSI EI??? Kohata ja kohella ihmismäisesti ihimistä. Kun ny kuitenni hoitoalallaki ollaan... 

Kylymä rätti päin naamaa ja onnee vaan. Jeejee.

Nostattaa ärräpäitä sekin, kun ärsyttää kuin nää mennee mulla näin ihon alle aina.. Toisaalta, en ossaa itteeni tästä liiemmin ruoskia, tiiän syyt ja tiiän, että kun vaan sinnikkäästi opettelen neutralisoimaan tuntemukseni näihin kanssakäymissiin ja työstän nää tuntemukset kerta toisensa jäläkeen, mä tästäkin pääsen etiäpäin. 

Ugh! Tämmönen purkaus tällä errää... Hippasen jo heti helepotti! :D 

 

maanantai, 25. marraskuu 2019

Herätys Mama!

Tässä on viime viikkoina ollut taas pientä herättelyä tässä äiti-roolissakin. Esikoiseni on siis nyt ysiluokkalainen ja hänen murrosikänsä on ravistellu meijän perhettä tässä jo reilun vuojen verran. Mittään suurempia ylilyöntejä ei oo ollu aiemmin, pääsääntösesti ravistelut on liittynny kaikki poikasen ja miekkosen välleihin. 

Nyt sit tuli eka tämmönen valehtelu eli kertoi menevänsä yhelle kaverille yöksi, mutta menivätki pienellä porukalla ihan toisen luo. Tähän ei liity muuta, mutta kun tästä jäi kiinni, niin keskustelu paljasti myös tupakanmaistelukokkeilun aiemmin tapahtunneeksi. Lieviä juttuja sinänsä, täysin mennee mun käsitykseen teini-iästä. Tottahan tähän yökylläilyjuttuun nyt liittyy epäluottamusta, aiemmin oon kuitenni pystynny luottaan poikasen sannaan, enkä siks oo kyttäilly koko ajan menemisiä. Jouvun nyt pikkasen tiukentaan rajoja, se on selevä. Poikanen ymmärtää tän hyvin kyllä. Oon siittä onnellinen, että vaikka tämmöstä nyt töppäilikin, niin silti meijän välit on sevverta hyvät, että keskustella pystyttiin taas iha asiallisesti.

Enemmän mulla huoli nouseekin ekasta tyttöystävästä. Eka se herätti vähän kauhunsekasiaki tuntemuksia, ku ilimotti, että seurustellee nyt. Hienosti kuitenni tähännii liittyvistä asioista pystyttiin sit juttelleen siinä kohtaa, kun poikanen itte otti asian puhheeksi ja nyt on poikanen avvoimesti mulle kertonnu omasta heränneestä ahistuksestaan tytön seurassa. Tyttö selekeesti on tosi ihastunnu poikasseen ja semmosta hippasen takertuvampaa sorttia, tykkää kyhynätä iholla kokoajan ja suunnittellee yökylläilyjä ym. jo heti alakuun. Tässä sitä saaki sitte olla itte tarkkana mitä sannoo ja miten neuvvoo. Pittää pikkasen hillitä ihteesä ja antaa kuitenni poikasen itte pähkäillä asiansa. Se on hänen eka tyttöystävänsä, hänen ihka eka parisuhteensa. Äitinä tarttee vaan mulla toivoo, jotta poikanen ossaa toisaalta pittää puolensa, mutta myöskin ossais antaa toiselle mahollissuuen. Rehellisyyttä ja avvoimuutta oon korostannu, jotta nää ne on ne tärkeet elementit, ihan tuolla teinirakkauessakkii. 

Äitinähän nää herättää monenmoisia fiiliksiä. Se,että tosiaan annan tillaa ellää sitä nuoruutta, painostamatta, päsmäröimättä, mutta kuitennii asettamalla yhä sopivasti rajoja ja vastuuta. Piän pahimmat mölyt mahassani, en puutu ihan kaikkiin asioihin, oon valamis keskustelleen sillon, ku poikaset keskustelukaveria tartteevat. Käsittelen omat haikeuen tuntemukseni niin, etten ahista heitä. 

Vaatii aikalailla ittehillintää monessaki kohtaa mulla, ihan hyvvää tekkee ittellenikin kyllä. Ohan tää mullekkin kasvunpaikkaa, äitiroolini muuttuu rinnalla kävelijästä takatueksi pikkuhilijaa. 

maanantai, 18. marraskuu 2019

Ettei ny vaan lähtis lapasesta...

Hölömöltä tuntuva ajatus, mutta ihan tätä päivää. Oon ollu niin energinen ja aikaansaapa viimeset pari viikkoo, että tänä aamuna tartti jo ittelleen toeta, jotta lepopäivä. Piste.

Eilettäin jo hiipi aatoksiin, jotta mennäänkö rajoilla jo. Toissapäivänen ahistus ja nouseva panniikki tavaratalossa ja sen hillintä ja aisoissa pitäminen otti yllättävästi voimille. Koko tilanne ahistuksineen tuli puskista, kuten myös jälkifiilarit.

Ihtesä hillihteminen on kuulkaas aikast voimia syöpää hommaa. Tänä aamuna meinasin jatkaa touhuumista, vaikka koin olevaniki toooosi väsy ja pää ihan pökkelönä koko aamun. Sit melekeen ääneen jouvuin ihtelleni sanomaan, että nyt nainen, sohovalle mars ja potslojoo elukoitten keskeen. Lepopäivä. Ei vastaväitteitä,kiitos!

Yksoikosta vois aatella. Ei ihan niinkään. Mieli syytää kaikenmoista päällensä; no siivoo ny nuo jälet tuosta, lenkille voisit lähtee, kirmaappa kuitenki tuonne ja teeppä kuitenni vielä tuota. Ei! Seis! Ja stop tykkännään! Ei tartte. Ei oo pakko. Kaikki on ok just nyt. Sulla on oikeus levätä.

Niin. Monen monta viikkoo oon menny taas aimo harppauksin jaksamisessa etteen päin. Oon saanu piettyä mieleni rauhallisena hoitamalla mielessä pyörivät ja etteen nousseet asiat heti pois. Ja niin se vaan mieli yhä noppeella käänteellä meinaa viiä vanhoille raiteille tosta noin vaan. Kierrokset nousee silimissä. Olin kuitenkin taas sillai valppaana, että otin kroppani tuntemukset tänä aamuna vakavasti ja oon rötvänny tän päivää ihan huolella. Ja hyvällä omallatunnolla. 

Menny viikonloppu anto monta tuikkausta tästä hetkestä antamalla merkit siittä missä meen. Oli vaan mulla ittellä nää myös huomioitava ja otettava tosissaan. Pinnan alla yhä kytevä ahistus- ja panniikkikohtauksienriski huomioitu. Ylikierroksille lähteminen huomioitu. Vaikka vointini on menny jo parempaan, en oo vielkään parantunnu. Tämänkin oon nyt huomioinu. Ja myös hyväksynny. 

Lauantaiseen tavaratalovierailuun liittyy mainihtimisen arvosena sekin, että sinne mennessä en ees tajunnu varroo mittään. En ihimispaljoutta. En ahistuksen vaaraa. Hyvä, etten rallatellen menny sinne ihimismerreen sekkaan. Niin hyvillä mielin ja tietyllä missiolla kangaskauppaa kohen vaan menin. Tää kertoo mulle sen, että toipumiseni on menny kuitenkin jo siihen pisteeseen, jossa en ennää koko ajan tsuumaile tuntemuksiani ja sen, että menneistä kohtauksista ei oo jääny mittään pelekotiloja. Koen nää erittäin positiivisina asioina. Pystyin myös toimimaan nousevan ahistukseni kanssa, osasin käyttää ittenirauhottelumekanismeja hyvästi. Siedätys ihimistungokseen meinasi vaan mennä yli viimesessä kaupassa, kun siellä oli niin vietävästi sakkia ja mahollisuutta poistua oman fiiliksen mukkaan ei ollu. Tai ois ollu, muttei käyny mulla mielessä siinä ahistuksenkourissa jättää ostoksia siihen paikkaan ja lampsia pihalle sieltä kassan ohi. Oppia ikä kaikki. En soimaa itteeni tästä. Sain rauhoteltua itteni ja pystyin toimimmaan.

Erittäin hyvä. Hyvä minä! 

 

 

  • html


    Tampere hierontaa