tiistai, 18. syyskuu 2018

100. blogitekstini

Vautsi! Tää on mun sadas kirjotukseni tänne! Aika huikeeta. JEEEE!!

Kattellessani blogini sisältöö, on se tässä muutamassa vuojessa muuttunnu. Alunperin ajatuksena jakkaa lähihoitajaopiskeluani ja tarve kirjottaa. No tarvetta on edelleen kirjottaa, mutta paljon henkilökohtasempaa asiaa... 

31 kommenttia oon saanu, vierailijoita laskurissa 551. Tietty laskurin otin käyttöön jottain vuos sitten varmaan, että ei se ihan tottuutta näytä. Mut huikee lukema mulle. Ja jokkaisesta lukijasta oon todella onnellinen. 

Välillä kirjottelen tihheemmin, välillä on taukoa. Kuten nyt on ollu taas. Mutta koska kuitenkin omaksi iloksi tätä kirjottelen pääasiallisesti ja ommaan henkilökohtasseen tarpeeseeni purkaa omia aatoksiani jonnekkin, niin en ota paineita tästä. Jos joku näistä höpötyksistä saa irti jottain, niin oon enemmän kuin tyytyväinen. Jatkettaan etiäpäin samoilla linjoilla. Ja vieno pyyntö, laittakkaahan joskus kommenttiahi, jos vaan vähänkään siltä tuntuu.

Seuraavaan kertaan <3

 

 

torstai, 23. elokuu 2018

Menneisyyen haamuja

Tällä viikolla oon joutunnu käsittelleen aikalailla edellistä parisuhettani, ekkaa avioliittooni, parissa ihan eri aihealueessa. Se on tuntunnu jokseenki turhauttavalta, oon ollu surullinen, vihanen, ahistuksen partaallaki. Ja ahistushan nousee siittä sontakuormasta minkä käsittelyä oon vuosikausia kiertänny ja "mukakäsitelly". Ja käsiteltävähän tuo lasti on. Sillä kyllähän se vaikuttaa, vaikken tahtois ja välissä sen kiistänki, tähän päivään ja tähän nykyseen parisuhteeseen, se vaikuttaa mun reaktioihin ja käyttäytymismalleihin tän päivän vaikeuksissa ja muussa etteentulevassa. Ennen kaikkee se vaikuttaa siihen miten mä kohtelen itteeni ja annan muitten kohella mua. Ja tähän juurikin on tultava se issoin muutos.

Mä erosin kuus vuotta sitten, kun olin ekka hakannu henkisesti päätäni seinään vuosikauet. Sit mun kroppani ja pääni teki tenän, paloin loppuun. Me käsiteltiin näitä juttujamme perheneuvolassa, juteltiin välillä palijonki keskenämme, mulla oli ihimisiä ympärille keille sain purkaa tuskaani perseelleen menneestä rakkauesta. Ja mun voimaa antava aatokseni oli, että parempi erota nyt, kun en kadu vielä mittään, en vihhaa lasteni issää, en oo vanaha ja katkera ämmä. 

En mä sitä vihhaa vieläkkään, enkä mä oo vanaha ja katkera ämmä. Enkä mä ossaa jotenki katuakkaan meijän juttua. Ihan sillä, ku siittä synty mun elämäni kirkkaimmat tähet, mun rakkaat poikkaset. Joo, kyllä mä varmaan oisin äiti ja mua ois ehkä koheltu paremmin ja oisin välttynny näin monelta henkiseltä haavalta. Mutta. Mun poikaset ois toisenlaiset, mä oisin toisenlainen, enkä mä todennäkösesti ois ny naimisissa mun miekkoseni kanssa. Niin se siittä jossittelusta ja sen semmosesta.

En tiiä mikä ois oikee sana kuvvaileen tuota tunnetta mitä koen menneistä sontakuormista. Siinä on vihhaa, siinnä on surua, häppeetä palijonki. Mä oon sanonu aina, että ei se teheny mulle mittään pahhaa. Niin, no ei se semmosta julumaa pahhuutta teheny, kun mun eka avomieheni. Mut ei se oo hyvänäpittookaan semmonen, että kontrolloit, nöyryytät, sivvuutat täysin henkisesti ja fyysisesti, tallot ittes tieltä, henkisesti sidot narunpäähän ja annat poukkoilla siinnä niinköstä tykkäät antaen välillä pitempää siimaa ja sit kiskaset takasi. Ja loppuviimein kippaat jäätävän taloudellisen paskaläjän niskaan ja nostat ittes ympärille vielä korkeemman suojamuurin ja "katoat". Siinähän kun sitte rimpuilen ja sätkin ja kerrään ihmisyyttäni takasi. 

Ja en mä tätä nähny tuommosena sillon, kun elettiin yhessä. En nähny sitä vielä oikeen kunnolla heti eronkaan jäläkeen. Tai valehtelen, jos kiellän nähneeni. Näin mä sen summeesti ja ymmärsin sen olevan ihan helevetinmoisen kippee homma käsitellä. Silläpä sitä oon siirtänny ja siirtänny. Nyt vasta, kun on ollu ihan oikeesti pakko alakaa tutkia menneitä, jotta saan pääni kuntoon ja voimani takasi, saisin tän nykysen parisuhteeni toimiin oikein omalta puoleltani ja jaksasin olla poikasilleni heille se maaliman paras äiti. Niin nyt vasta mä alan tajuta mimmoset jälet se liitto muhun on kaivertannu.

Menneisyyen haamut on menneisyyessä, mutta mun on ne nujerrettava lopullisesti, jotta ne muuttuu haamuista hiekaksi elämän mereni pohjaan.

maanantai, 20. elokuu 2018

Toipumiskuulumisia

Reilu kaks viikkoo menny nyt operaatiosta. Eilen oli eka päivä, kun mun ei tarttennu ottaa yhtään särkylääkettä mihkään kippuun. Viime päivinä ollu kovvaa päänsärkyä, mut eilen ei ollu sitäkään. Tännään on eka päivä, kun oon voinu laittaa päälleni jottain muuta kuin maximekon, eli vyötärön ympärys ei oo ennää niin hellänä ja sietää kuminauhan painauksen. Saikku alakaa olla viimesillään, perjantaina on vika saikkupäivä. Siittä sitten takas duuniin töihin ja normi elloo pikkuhilijaa. 

Päänuppi alakaa olla hyvinnii sinut tän homman kanssa. On ollu hetkiä, kun oon ollu vihanen asialle, oon tuntennu surua, epävarmuutta ja sensemmosta. Mutta oon alusta asti kuitenni ollu erittäin tyytyväinen siihen, jotta mä oon päässy niistä kapistuksista erroon lopullisesti. Ja tietoisuus selekiytynny siittä, että kyllä mä oon Nainen iliman sitä kohtuakin. 

Terapiassa saan käyä näitä juttuja ja oikeestaan ennemminki tähän johtaneita juttuloita sit läpi niin, ettei nää jää kaihertammaan ennää yhtään pitemmäksi aikaa mieltäni. Ja pystyn rentoutuun ja vappautuun, olleen näissähi juttuissa ihan oma itteni terveellä ittetunnolla.

Viime viikolla sain askarreltua ekkaa kertaa sitten viime vuojen häähommeleitten. En oo pystynny loppuunpalamiseni takia tekkeen niitäkkään yhtään koko vuonna. Nyt myös pystyn jo kuuntelleen mussiikkiaki. Eli kuuntelleen sanoja ja melodioita, etten vaan hilijasella radioo. 

Viikonloppuna olin ystikseni häissä. Vesiselevänä irrottelin sen minkä fyysisellä toipilaskunnollani pystyin. Ja lystiä oli ja palijon! 

Että kyllä tämä tässä, pikkuhilijaa ja omalla painollaan mennee hommelit ettiäpäin!

maanantai, 6. elokuu 2018

Jälleen yksi askel otettu

Makkaan tällä hetkellä sairaalassa osastolla. Mulle viimein tehtiin operaatio, mitä oon oottannu vaikka kuinka ja kauan. Multa poistettiin kohtu ja munajohtimet ja ennen kaikkee niitten tuubien kanssa Essuret- nuo saatanasta olevat sterkkavimpaimet. Ne on mulle aiheuttannu näitten vuosien aikana niin palijon terveyshaittaa, ettei moni uskokkaan ja vaikuttannu myös henkiselle puolelle, parisuhteesta lähtien. Tuskat ja mitä ihmeellisemmät oireet on piinannu mua ja pahentunneet vaan tässä vuosien saatossa ihan tänne loppumetreille asti. Ja koska ne mulle aikoinaan vähän niinku vääryydellä saatiin laitattammaanki, niin voitte uskoo, ettei näitten kaikkien kipujen kanssa eläminen oo ollu sikskään heleppoo. Radikaaliahan se on menettää kohtunsa tämmösen takia, mutta koska lekurit oli niin vakuuttuneita mun oireitten tulevan vain endometrioosista, ni silläkin lähettiin tälle hoitolinjalle. Noh, endoo ei löytynny mistään muualta kuin kohdusta eli niin ku mulle jo yks lekuri ehti tuhahtaan, et koko kohdunpoisto oli sit sinällään turha. Niin no, he ei uskoneet minkään oireen olevan essujen aiheuttamia... Vaikka oireisto on alakanu niitten asentamisen jäläkeen. Ihme vänkäämistä. No ne on nyt poistettu ja mä pääsin niistä eroon. Aika näyttää mitkä oireet katoo ja jääkö mitä. Ja ne mitä jää, voi sit alakaa tutkia, et mistä sitten johtuu. Koitettava ny saaha ittesä semmosseen kuntoon, jotta kottiisa pääsis täältä. Muutama viikko ny saikkua ja aikaa toipua takas työkuntoon. Tästä aiheesta varmaanni kirjottelen enemmän tuossa myöhemmin, kun saan nuppini siihen jamaan, et pystyn olleen pystyssäki jonku minnuutin pitempään.

maanantai, 11. kesäkuu 2018

Tervehtymisen varjopuolia...

Äitini kävi kylässä tuossa, viihty pari tuntia. Syötiin ja kahviteltiin, rupateltiin niitä näitä. Päiviteltiin kuulumisia. Huomasin semmotteen vahvan jännitteen meijän välillä. Joo, jutustelu oli sinänsä luontevvaa, mutta tietyn asteinen kirreys siinä kuitenni oli. 

Hokasin äitin lähettyä, että sen kevväisen yhteenoton ja mun lapsuuen läpikäynnin jäläkeen me ollaan ettäännytty entisestään. Puheluita tullee erittäin harvakseltaan, mä huomaan etten ees aattele yhteyenottoja hänneen niin ussein kun ennen. Yhteenvälliin tuossa kuitenki äiti soitti päivittäin. Ihan hyvä tietty, ettei ennää niin ussein, mutta nyt se on ihan olematonta.

Miks mä en sit soittele hälle? Hyvä kysymys. Musta tuntuu, että halluun tällä hetkellä vaan olla mahollisimman vähän kontaktissa ihmissiin. Muutama lähheinen riittää nyt. En tiijä johtuuko miten paljolti terapiasta ja tästä prosessista, varmaan aika paljonki. Ehkä mä tartten ettäisyyttä nyt, jotta saan jäsenneltyä itteni ittelleni. Eihän me soitella mummunkaan kanssa ennää palijoo. Siskon kanssa minimissä yhteyenpito ja velipoikaanni harvakseltaan. Eipä nuo multakkaan kysele kuulumisia, eli molemmin puolista. 

Uskosin kyllä, että ku tässä saan nää omat palikat järjestykseen nupissani ja tunnemaalimassani, ni sit yhteyenpito helepottuu ja jaksan taas jakkaa elämääni, olla ittekki kiinnostunnu paremmin muista. 

Tää kuulostaa koko homma kamalan itsekkäältä. Sitä se onkin. Mutta ku oon reippaasti yli 30 vuotta ollu muille apuna, tukena, eläny mukana monien juttuissa, ni nyt on vaan takki tyhyjä. Eikä nää mun lähimmät ossaa tietty heti soppeutua tämmösseen uuteen käännökseen.. Tiiä tuosta..

Ja voihan olla, että niin tiivistä ja tiuhaa yhteyenpittoo ei koskaan ennää tuu mun ja äitin välille, tai mummun ja mun välille. Ehkä mä katkasen äitin tekemän napanuoran muhun nyt kokonaan. 

 

  • html


    Tampere hierontaa